THE SQUARE (2017)

Nykytaiteen museon arvostettu kuraattori ajautuu mukaan näpistelyhuijaukseen, joka laukaisee omatunnon kriisin. Satiirinen kuvaus taidemaailmasta ja -puheesta saa kohtaus kohtaukselta katsojan kiemurtelemaan penkissään. Cannesin Kultaisen Palmun voittaneen elokuvan päärooleissa nähdään Claes Bang, Elisabeth Moss ja Dominic West.

***

”The Square is a sanctuary of trust and caring. Within it we all share equal rights and obligations”, Christian, elokuvan päähahmo.

Ruotsalaisen elokuvan kenties tämän hetken kuumin nimi Ruben Östlund nousi vastikään otsikoihin, kun Ruotsin tuore kulttuuriministeri Parisa Liljestrand erehtyi luulemaan Triangle of Sadness-elokuvan (2022) ohjaajaa kirjailijaksi. Ohjaaja vastasi, että kyllä kulttuuriministerin pitäisi tietää. Minulle on sinänsä yhdentekevää, tietääkö Liljestrand Östlundin. Östlund on tehnyt kuitenkin kerta toisensa jälkeen elokuvia, joista jokainen on ollut vähintään katsomisenarvoinen, muutama jopa loistava.

Östlundin filmit ovat herättäneet aina laajaa keskustelua. Ne suorastaan vaativat analyysia: uutisartikkeliin pohjautuva Play (2011), jota myös Jörn Donner osasi arvostaa, kuvasi nuorten maailmaa, jossa värilliset pojat tajusivat käyttää ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen varastellakseen koulukavereidensa puhelimia. He eivät käyttäneet suoraan väkivaltaa, mutta osasivat hyödyntää uhkaavaa ilmapiiriä. Elokuvaa syytettiin rasistiseksi, vaikka se pohjautui tosi tapaukseen ja pyrki kuvaamaan sitä objektiivisesti. ”Playssa ei ole mitään, mitä ei olisi tapahtunut”, ohjaaja Östlund sanoi.

Östlundin seuraava elokuva Turisti (Force Majeure, 2014) oli tavattoman hauska kuvaus hajoavasta avioliitosta, jonka murentuminen eskaloituu, kun talvilomalla olevan perheen jouduttua lumivyöryyn paljastuu, että aviomies välittää vaaratilanteessa enemmän puhelimestaan kuin lapsistaan tai vaimostaan. Elokuva oli täysosuma, jossa porvarilliset teko-onnellisuuden kulissit saivat vähintään lujaa kyytiä, ja josta saattoi löytää jopa buñuelilaisia piirteitä; muistikuvissa varsinkin lopun kävelyjakso joka toi suoraan mieleen Luis Buñuelin Porvariston hillityn charmin (Le Charme discret de la bourgeoisie, 1972); yhdessä arviossa ainakin otettiin esiin maanmiehen Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973).

The Squaressa (2017) Östlund ruotii taidemaailmaa. Ytimessä on tukholmalaisen museon kuraattorin Christianin (Claes Bang) kompleksit ja vastoinkäymiset. Elokuvan alussa Christianin lompakko, puhelin ja jopa kalvosimet varastetaan keskellä päivää valtakadulla älykkäällä juonella, jossa avunantaja joutuu rikoksen kohteeksi. Ihmiset kävelevät töihin ja jalkakäytävien reunakivillä nukkuu puliukkoja. Jostain kuuluu huuto: ”apua!” Jonkun pitäisi auttaa, mutta onko varmaa, ettei avunantaja joudu maksamaan isomman hinnan hyvän teostaan? Östlundin elokuvassa hyvät teot näyttävät johtavan pahoihin tilanteisiin, eikä altruismi ole koskaan täysin vailla itsekkyyttä.

Ongelmat syvenevät, kun paikannettuaan viedyn puhelimen pahamaineiseen kerrostaloon Christianin työkaveri Michael (Christopher Læssø) kehottaa häntä laatimaan uhkaavan monisteen, jossa pyydetään voroa toimittamaan anastettu omaisuus lähimpään 7-Eleven-deliin: varastetut tavarat palautetaan, mutta Christian on pistänyt monisteen 50 asuntoa omaavaan kerrostalon jokaisesta luukusta. Niinpä paikalle ilmaantuu syytön poika, jonka vanhemmat ovat rangaisseet häntä olettaen hänet varkaaksi. Poika haluaa oikeutta, hänen toiveensa olisi, että Christian pyytäisi anteeksi, mutta museonjohtaja vaikuttaa olevan liian ylpeä. Hän ei pysty pyytämään anteeksi, ei ennen kuin se on jo myöhäistä.

Mikko Lamberg kirjoitti Laajakuvassa, että ”The Square ei ole taiteen vastainen elokuva, onhan se itsekin taidetta, mutta se piikittelee lässyttävää asennetta, jonka mukaan kaikki taide on arvokasta.” Lamberg: ”Christian on virheellinen mutta inhimillinen. Hänessä on inhottavia piirteitä, kuten naurettava ylpeys ja miehinen pikkumaisuus. Hän huutaa tahtomattaan lapsilleen näiden riidellessä ja katuu, kun pikkutytöt pelkää isin karjuessa. Juuri näistä syistä hänen pohjimmainen epäonnistumisensa niin työssään kuin vapaa-ajallaan on olennaista.”

Elokuvan kerjäläiset luovat vahvan kontrastin elokuvan hyväosaisiin; Östlund näyttää kommentoivan niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan vaivoin peiteltyjä luokkajakoja, sitä todellisuutta, missä joillakin näyttää olevan kaikkea, toisilla taas ei mitään. Samaan aikaan kun jotkut kerjäävät, toiset tekevät lähes yhdentekevää taidetta, kuten elokuvan kivikasat muistuttavat, muhkeiden apurahojen turvin. ”The Square on monitasoinen elokuva”, kirjoitti Joel Ritala. ”Siitä löytyy poliittista sanomaa sekä kulttuurievolutiivisia pohdintoja. Kamera antaa tilaa visuaaliselle runoudelle, ja tässä suhteessa yhtymäkohtia löytyy vaikkapa Peter Greenawayn elokuvista.”

Yksi elokuvan teema kiteytyy siinä, kun Christiania haastellut toimittaja Anne (Elisabeth Moss) oikeastaan vokottelee museonjohtajan sänkyynsä, jonka jälkeen hän alkaa omalla tavallaan kuumotella Christiania. Osion voi nähdä kommenttina Me Too-kampanjaan, joka ilman muuta sai samankaltaisia piirteitä: ohjaaja vaikuttaa sanovan, että jokaisesta teosta joutuu jälkikäteen maksamaan, ja epäilyksettä on oikein, että pahat saavat palkkansa, mutta valta-asemiaan väärinkäyttävien asemaa ja hyväksikäyttäjien ja raiskaajien paljastuskampanjaa alettiin käyttää myös toiseen tarkoitukseen, nimittäin syyttömien kiristämiseen, joka lisäsi uhkaavaa ilmapiiriä.

Sänkykohtauksen jälkeen seuraa hämmentävä otos, jossa käytetyn kondomin hävittäminen aiheuttaa parittelijoille riidan. Christian ei tahdo luovuttaa kondomia, mutta Anne vaatii tätä itselleen. Kohtaus on absurdi tavalla joka on Östlundille ominaista. Vaikuttaa oikeastaan siltä, että kaikki, mihin Christian ryhtyy, menee tavalla ja toisella päin alinta helvettiä. Östlundin elokuvan suurimmat piikit uppoavat taidemaailmaan: muistettavin on kohtaus, jossa primitiivistä ihmisapinaa esittävä performanssitaiteilija Oleg (Terry Notary) alkaa riehumaan sivistyneiden taiteilijoiden kulttuuri-illallisella ja aiheuttaa kaaoksen.

Kaikki olisi hyvin, jos taide pidettäisiin omissa rajoissaan, mutta kun se ylittää nuo rajat, astutaan vaarallisen ja epäsopivan puolelle. Kohtauksessa Oleg pääsee irrottelemaan kunnolla ja riistää muun muassa musliminaiselta huntunsa. Vasta kun hän yrittää raiskata – ja nyt seuraa muuten niin sanottu juonipaljastus, vaikka elokuvassa juoni ei olekaan pääasiassa – kutsuvierasta, ihmiset ryhtyvät vastarintaan ja nuijivat väkivoiman kollektiivilla Olegin harmittomaksi.

Aino Frilander muistutti, että ”yksi elokuvan kohtauksista on rakennettu sen ympärille, että siivooja on ajellut imurillaan liian läheltä sora-installaatiota. Taidemuseon johtaja on tolaltaan ja pohtii jo vahingonkorvauksia, mutta kuraattori on pragmaatikko: kai hän osaa kivet panna paikoilleen yhtä hyvin kuin taiteilijakin.”

The Square viliseekin viittauksia taidemaailmaan: Olegin riehuminen tuo mieleen Oleg Kulikin todellisen, eläimellisen esityksen tukholmalaisen taidenäyttelyn avajaisissa, joka päätyi siihen, että poliisi pidätti vip-vierasta purevan taiteilijan. Taustalla pyörivä apina viitannee Pierre Brassau-nimiseen taiteilijaan, jonka teokset oli maalannut apina. Maataiteilija Robert Smithson ja kuraattori Nicolas Bourriaus mainitaan. Östlundin elokuva voitti Cannes’ssa Kultaisen palmun (Palme d’or).

–  Joonas Nykänen 17.11.2022