RAKKAAT MUISTOT (1988)

Distant Voices, Still Lives/Kärä minnen
Ohjaaja
Terence Davies
Henkilöt
Freda Dowie, Pete Postlethwaite, Angela Walsh
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
86 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Nykyään klassikoksi nostettu Terence Daviesin esikoisohjaus on matka sodanjälkeiseen Liverpooliin ja perhemuistojen labyrintteihin. Davies onnistuu kuvaamaan alemman keskiluokan elämää sekä hienostuneesti että armottomasti. Muistin poukkoilevuutta jäljittelevässä kudelmassa rakkaus ja väkivalta ovat petikavereita, mutta kontrapunktina murheille toimivat rakastava äiti ja samettiset iskelmäraidat.

***

Aika liikahtaa, pysähtyy ja kääntyy, asiat ja ilmiöt kätkeytyvät, korostuvat ja valikoituvat Terence Daviesin (s. 1945) suurenmoisessa läpimurtoelokuvassa Rakkaat muistot. Elokuva orkestroi kuvallisina, suullisina ja äänellisinä välähdyskimppuina keskitetyn esityksen liverpoolilaisen perheen elämästä 1950-luvulla. Teos jakautuu kahteen lukuun: häiden aattoon kytkeytyvät kaukaiset muistot ja niiden jälkeen kuuluvat elämän läheiset äänet.

Rakkaiden muistojen toiminnallinen keskiö on perheen terassiasunto, sen ulko-ovi, käytävä ja muutama huone, joissa muistot näyttävät hajoittuvan moniksi pieniksi aikaneliöiksi. Elokuvan keskeinen muistojen kerääjä on äiti (Freda Dowie), jonka vanhin tytär Eileen (Angela Walsh) on menossa naimisiin. Eileen toivoisi isän (Pete Postlethwaite) olevan läsnä.

Jokaisen perheen jäsenen muistot kääntyvät isään päin: Eileen näkee isän vaikutuksen toisella tavalla kuin sisar Maisie (Lorraine Ashbourne) tai veli Tony (Dean Williams), mutta yhteistä on jonkinlainen väkivallan puistatus, joka on jäänyt elämään kodin seinille. Isä on estänyt, rajoittanut ja lyönyt.

Lapsuuden herkissä muistoissa äidin eleet ja teot liittyvät sovun ja tasapainon etsimiseen. Äiti on edustanut eräänlaista henkistynyttä sisäistä voimaa, johon isän patriarkaaliset iskut ovat kilpistyneet. Äiti on kestänyt jokapäiväisen julmuuden, kun taas lapset ovat kapinoineet. Näyttää siltä, että Eileen-tyttären häät eivät johtaisi muutokseen, vaan perinne jatkuisi – ei ehkä samansuuntaisena, mutta vain vähän muuntuvana.

Terence Davies on kerännyt läheistä todistusaineistoa isänvallasta ja tukahdutetun lapsuuden ahdistavista hetkistä. Väkivallan trauma on aivan kuin ohjannut lapset hylkäämään hempeän nostalgian; heihin on iskostunut hatara ironian taju, joka on lopulta pakottanut hyväksymään muistot ja nykyisyyden.

Terence Davies jäsentää hitaasti etenevää henkilökohtaisten muistojen teemaa, johon liittyy kollektiivisen ilmapiirin (kapakka, radioäänet, tanssit, laulu, jalkapallotulokset) vahva tuntu. Elokuva on kuin sarja perhealbumin kuvia lapsuudesta, mutta samalla kokonaisvaltainen esitys työväenluokkaisesta englantilaisesta elämästä 1940- ja 1950-luvuilla.

Rakkaiden muistojen kaksi lukua erottuvat toisistaan, mutta niiden sävyt ja tunnelmat menevät koko ajan ristikkäin. Menneisyys ja nykyisyys muuttuvat samaksi, koska Davies ei varsinaisesti laita muistoja aikajärjestykseen, vaan antaa niiden virrata elokuvan eri henkilöiden mielestä ja suusta – lopulta niistä tulee osa kuvatun perheen yhteistä tajuntaa. Kaikki ankkuroituu isän julmuuteen ja äidin pyhyyteen.

Daviesin valitsema kerrontamuoto on monimutkainen mutta äärimmäisen jännittävä, jopa omaperäinen: monikulmaisina välähdyksinä hahmotettujen kuvien ja äänien informaatiomäärä on melko suuri, vaikka koko elokuva näyttää jähmettyvän muuttumattomien tilanteiden kartastoksi. Mutta miten mestarillisesti Davies alistaa audiovisuaalisen instrumentin henkilökohtaisen ja kollektiivisen muiston raameihin. Siksi pisarat laulavat sateessa.

RAKKAAT MUISTOT on kunnianosoitus Daviesin omalle äidille ja perheelle, kulttuurille ja elämänmuodolle, joka on ”enää kaukainen ja sumuinen muisto”. Daviesin teosta on verrattu John Boormanin ODOTUKSIA-elokuvaan (HOPE AND GLORY). Boormanin sovinnaisesti esitetyn lempeän nostalgisoinnin rinnalla Daviesin kunnianhimoinen yritys on kuin virkistävä pyrähdys, jonka jälkeen ohjaajalta voi odottaa paljon.

– Mikael Fränti, Helsingin Sanomat 18.2.1989. AA 1991