Kino Reginan & Fellinin syntymäpäivä: LA STRADA – TIE (1954)
La strada/La Strada – Vägen 
La Strada oli käännekohta Fellinin uralla. Ohjaaja otti etäisyyttä neorealismista ja suuntasi katseensa fantasian ja surrealismiin. Giulietta Masina on naiivi Gelsomina, jonka äiti on päättänyt myydä sirkuksen brutaalille Zampano-voimamiehelle (Anthony Quinn). La Strada sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Fellinin syntymäpäivän kunniaksi 20.1. järjestämme elokuvasta ilmaisnäytöksen.
***
La Stradalla on keskeinen asema Federico Fellinin tuotannossa. Sen hellyys osattomia kohtaan, sen suuri koominen lento, sen kiinnostus sirkusta ja sirkusihmisiä kohtaan, meren tärkeä asema kerronnassa ja ennen muuta kenties se salaperäisyyden ilme, jota se kantaa – nämä kaikki ovat tietysti vain ulkoisia ja näkyviä merkkejä sisäisestä ja henkisestä kokemuksesta, jotka tekevät siitä Fellinin luovan lahjakkuuden varsinaisen hermokeskuksen.
– Suzanne Budgen (teoksesta ”Fellini”, 1966)
La Stradan juoni on yksinkertainen: vaeltavan voimailijan Zampanon avustaja on kuollut ja hän ottaa tämän vähämielisen sisaren Gelsominan kumppanikseen päämäärättömälle matkalle torilta torille, kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin… Toiminta on keskitetty noin kymmeneen etappiin, joista yhtäkään ei nähdäkseni sovi pitää ehdottomana draamallisena kohokohtana.
La Strada on rakenteeltaan erittäin säännöllinen, yksinkertainen ja tiivis teos. Aluksi tarkastellaan verraten pitkään sitä kahden hengen yhteiskuntaa, jonka Zampano ja Gelsomina muodostavat. Zampano opettaa Gelsominalle temppuja kuin koiralle: suorituksen epäonnistuessa saa tyttö raipasta. Lisäksi oppimestari käyttää häntä sukuviettien purkamiseen; mutta kun hän tapaa ruokalassa muhkean ilotytön, jätetään Gelsomina yksin kadulle – jälleen kuin koira – avuttomana ja neuvottomana suremaan isäntänsä katoamista. Ohjaaja on aivan selvästi tähdentänyt näiden henkilöiden välillä vallitsevaa kasvattajan ja eläimen suhdetta.
Filmin ydin on siinä jaksossa, joka alkaa kun Gelsomina osuu yksin liikuskellessaan näkemään Hullun köydellätanssin korkealla kadun yläpuolella. Tämä kohtaus säväyttää näiden kahden suhteen: se liikkuu henkisyyden tasolla, ja vaikka Hullu on Gelsominaan nähden ylivoimainen, ei Gelsominan alemmuudessa tällä kertaa ole mitään alentavaa, päinvastoin.
La Stradan irrationaaliselle, oikulliselle huumorille on tunnusomaista, että ainoa ajatteleva henkilö on nimetty Hulluksi. Uskallan kärjistää selittelyä tällä kohden niin, että tulkitsen Gelsominan ja Hullun ensi tapaamisen vertauskuvalliseksi: toinen alhaalla ihaillen tuijottamassa, toinen suorittamassa huimia temppujaan korkealla väen yläpuolella, saavuttamattomissa. Hullun suuhun on pantu ”elämänfilosofia”, jonka Gelsomina auliisti omaksuu, mutta joka ei pelasta häntä. Jos Hullulla olisi ollut emotionaalinen tunnevaraus ”elämänfilosofian” sijasta, hän olisi ottanut Gelsominan huostaansa ja vienyt hänet turvaan Zampanolta. Mutta siihen seikkaan, että hän antaa merkiksi pienimmänkin olion tärkeydestä ystävälleen vain kivensirun – se voitaneen käsittää vaikkapa tiedonjyväksi – sisältyy käsittääkseni erikoisen karvas taka-ajatus. Jerker A. Eriksson on huomauttanut, että Zampano yrittää turhaan yltää itsensä ulkopuolelle; niin tekevät nähdäkseni kaikki filmin henkilöt – kukaan heistä ei voi missään olosuhteissa auttaa toista, koska he yhdessä edustavat sovittamatonta ristiriitaa meissä kaikissa, ihmisessä.
La Stradan tilanteiden ja henkilöiden yksinkertaisuus tuo mieleen balladin, jonka tyypit ovat pitkälle tyyliteltyjä ja tapahtumia varten tehtyjä. Sen loppu on niinikään balladimainen: Zampano saa vasta pitkän ajan kuluttua kuulla Gelsominan kuolemasta naiselta, joka pyykkiä levittäessään hyräilee tytön melodiaa. Kärjistystä ei siis tavallisessa mielessä tapahdu. Rakenteen ankara tarkoituksenmukaisuus ja tapahtumasarjan jäsentely säkeistöihin verrattaviin kohtauksiin tukevat tätä vaikutelmaa.
Mutta La Strada on juuri sillä sietämättömyydellä nykyaikaisella tavalla traaginen, että siitä puuttuu onnettomien kohtaloiden ylevyys, jonka estetiikka lukee tragiikan tunnusmerkiksi. Zampanon lopullinen tila ei tarjoa mitään puhdistumisen mahdollisuutta katsojalle: Zampano ulvoo mielettömästi ja tarkoituksettomasti – kuin vietti, joka on tappanut kaikki sublimaatiomahdollisuudet, älyn ja tunteen, Hullun ja Gelsominan. Vietti on sokea, jos se törmää läpäisemättömään esteeseen, ei ole korvauksen mahdollisuutta ilman Hullua ja Gelsominaa, jotka kyllä voivat löytää kiertotien toistensa kautta. Kysymys on siis ”nykyaikaisen ihmisen tilasta”, niin kuin Eriksson sanoo, sen toivottomuudesta, kun itsetuhon tendenssi on tiedostettu. Zampano, johon elokuva päättyy, ei ole keskushenkilö, mutta silti sen ydinhahmo. La Stradan sanoma voidaan lukea Zampanon tuskasta.
– Pekka Lounela (Suomalainen Suomi 5 / 1956)
Yhteistyössä:
