KADOTETTU PARATIISI (1994)

Det förlorade paradiset
Ohjaaja
Markku Lehmuskallio
Maa
Suomi/Kanada
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 2K DCP
Ikäraja

Nenetsitrilogian toisessa osassa rinnastuvat itsellisten nenetsipaimentolaisten ja Kanadan peuransyöjäintiaanien olosuhteet. Nimessä viitataan koko trilogiaa yhdistävän ”kadotetun paratiisin” teemaan, keskiössä perinteisen elämäntavan ja uuden ajan kohtaaminen sekä ristiriita vähemmistökulttuurin ja valtakulttuurin välillä.

***

Nenetsi-trilogian toinen osa viittaa jo nimessään Lehmuskallion toistuvaan paratiisi-teemaan: kuvaukseen kadonneesta tai katoavasta, uhanalaisesta elämänmuodosta, kulttuurista joka meidän länsimaisissa silmissämme saattaa näyttää primitiiviseltä, mutta jossa on oma jäljittelemätön arvokkuutensa ja korvaamattomat arvonsa. Kun Poron hahmossa pitkin taivaankaarta kertoi neuvostojärjestelmän sisällä elävistä nenetseistä, Kadotetun paratiisin nenetsit ovat puolestaan itsellisiä poropaimentolaisia ja metsästäjiä, jotka hankkivat tarvitsemansa teollisen maailman hyödykkeet vaihtokaupalla. Jamalin niemimaan nenetsien kontrapunktina Lehmuskallio kuvaa Manitoban osavaltiossa Pohjois-Kanadassa eläviä sayisi-dene – intiaaneja, ”peuransyöjäintiaaneja”, jotka niin ikään ovat katoavaa kansaa ja harjoittavat katoavia elinkeinoja.

Japtikin nenetsiperhe ja Duckin sayisi-dene –intiaaniperhe edustavat kansoja, joiden historian ja nykyhetken kautta elokuva pyrkii pyrkii selvittämään, mitä ”kadotettu paratiisi” tässä yhteydessä merkitsee ja mitä siitä on jäljellä. Tietenkään mitään alkuperäiskansojen paratiisia ei ole koskaan ollut muuten kuin nostalgisena muistona paremmista ajoista – nenetsien ja intiaanien tapauksissa ajoista ennen englantilaisten ja venäläisten imperialistista valloituspolitiikkaa. Se ei sujunut ilman vastarintaa: niin nenetsit kuin sayrisi-denet ovat yrittäneet pitää kiinni perinteisestä elämänmuodostaan. 1600-luvulla nenetsit jopa nousivat avoimeen kapinaan, mutta käytännössä yhteydet valloittajiin ja ennen muuta välttämätön kaupankäynti heidän kanssaan on tehnyt alkuperäiskansat kohtalokkaalla tavalla riippuvaisiksi. Silti nenetsit saivat elää suhteellisen rauhassa vielä senkin jälkeen kun valtaosa heidän porokarjastaan kansallistettiin 1930-luvulla. Suuri mullistus tapahtui vasta 1960-luvulla, jolloin Jamalin niemimaan porolaitumien alta läydettiin rikkaita maakaasuesiintymiä. Toisella puolella maailmaa sayrisi-denet ovat yhtäläisen riippuvaisia modernista teollisuudesta ja kaupasta sekä hyvinvointivaltion tuesta, niin määrätietoisesti kuin he pyrkivätkin siitä eroon parustessaan Tadoule Laken kylän.

Paratiisia ei ollut, sitä ei ole eikä tule. Silti tai juuri siksi alussa nähtävä maalaus, Lucas Granachin ”Paratiisi” (joka itse asiassa kertoo paratiisista karkoituksesta) antaa kaikupohjan koko elokuvalle, jännittää sen temaattisen kaaren, sillä lopussa palataan tähän samaan kuvaan, joka vaihtuu kuvaan mädäntyneestä omenasta ja maapallosta. Samalla kuullaan toisenlainen luomiskertomus: ”Synkkyys väreili väreilemistään. Viimein sankasta pimeydestä kohosi ihminen, sankkaa pimeyttä taivaltamaan. Hän tajusi olevansa olemassa jotakin varten. Hän laski kätensä sydämelleen ja veti esiin suuren seipään käyttäen sitä apunaan säkkipimeydessä. Silloin hän keksi muurahaiset, noukki ne omasta rinnastaan ja sirotteli seipäälleen. Kaiken hän nouti itsestään niin kuin oli seipäänkin siepannut sydämestään.”

Kenties tarina yrittää sanoa, että ihminen on arvo ja tarkoitus sinänsä: hän ei tarvitse luojaa eikä paratiisia, sillä ne löytyvät hänen sydämestään. Jos nenetsien sydän on kiinni menneessä, sillä on arvonsa ja oikeutensa huolimatta kaikista yhteiskunnallisista, taloudellisista ja teknisistä mullistuksista. Tällainen sydän sykkii Kadotetun paratiisin käyttövoimana ja säätelee sen rytmiä, värähtelyjä menneisyyden ja nykyisyyden välillä, punnuksia vanhojen ja uusien arvojen välillä. Toisin sanoen kysymys on myös kuvien ja äänien poljennosta, niiden leikkauksista ja rinnastuksista, joista syntyy samalla kertaa eletyn ja elettävän elämän kuva, runous joka voi lähteä vain sydämestä.

– Sakari Toiviainen 10.3.2009