Keskiluokkaisessa lähiönaapurustossa alkaa tapahtua selittämättömiä murhia. Päällisin puolin täydelliseltä vaikuttava perhe joutuu kriisin keskelle, kun epäilykset kohdistuvat äitiin. Vinksahtaneen hulvaton satiiri amerikkalaisesta ydinperheestä on Kino Reginan tämän vuoden virallinen äitienpäiväelokuva.

***

”Minulle huono maku on juuri se mistä viihteessä kaiken kaikkiaan on kysymys. Jos joku oksentaa katsoessaan jotakin filmiäni, otan sen vastaan kuin myrskyisät suosionosoitukset. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa sellainen seikka kuin hyvä huono maku ja sellainen kuin huono huono maku. On helppo herättää inhoa; voisin tehdä kokoillan elokuvan ihmisistä joiden raajat hakataan irti, mutta se olisi vain huonoa huonoa makua eikä kovinkaan tyylikästä eikä omaperäistä. Huonoa makua ymmärtääkseen on omattava erittäin hyvä maku. Hyvä huono maku voi olla luovalla tavalla kuvottavaa, mutta sen on myös samanaikaisesti vedottava erityisen kieroutuneeseen huumorintajuun, joka ei ole mitenkään universaalia.” – John Waters (Shokkiarvo, 2012).

Roskaelokuvien ylipapiksikin ja yrjöjumalaksi korotettu John Waters rusikoi yhä hajalle tabuja. Hän kuvaa Sarjamurhaajamutsissa väkivaltaista, täsmällisemmin sanottuna murhanhimoista äitiä. Väkivaltaisten naisen kuvaaminen ei sinänsä ole mikään tabu, mutta Waters sekoittaa mielisairaan kotiäidin tarinan kepeään, sirkiläiseen näennäisidylliseen pastellimaailmaansa tavalla, jossa vakava alavire sekoittuu kepeään tunnelmaan. Sarjamurhaajamutsin skitsofreeninen lataus lähtee siitä, että ideaaliselta näyttävän kulissielämän keskus Beverly Sutphin (Kathleen Turner), iloinen baltimorelainen kotirouva, joka tekee perheelleen maistuvia muonia, on tosi asiassa maaninen psykopaatti ja sarjamurhaaja.

Arkipäivän pahuuden pintatutkimus on John Watersin tapaan överiksi vedetty sysimusta komedia, jonka päähenkilö, sarjamurhaajamutsi on karikatyyri Stephen Kingin kirjaan pohjautuvasta Rob Reinerin Piinan (Misery, 1990) Annie Wilkesistä (Kathy Bates) tai Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975) Mildred Ratchedista (Louise Fletcher), joka toimittaa hyytävän kylmää julmuutta kunnon byrokraatin elkein. Waters vetää show’n läskiksi, mutta upottaa karkkipaperiniloiseen kauhukomediaansa terävää yhteiskuntakritiikkiä aina huomioihin leväperäisistä kansalaisista, jotka eivät lajittele jätteitään muuten vain ilkeisiin tai tekopyhiin ihmisiin. Sarjamurhaajamutsi tekee selvää kaikista, jotka uskaltavat toimia kusipäisesti tässä hämmentävässä maailmassa. Musiikkia tahkoaa tähän crazy-meininkiin bändi nimeltä Camel Lips.

Tapani Maskula näki konventionaalisen moraalin kritiikin ja kirjoitti Elitistiin: ”Sarjamurhaajamutsi todistelee, että instituutioita pönkittäessään perheenemännän perimmäiset arvot ja salatut toimintamallit ovat hyökkäävämpiä kuin hänen kauhufilmejä ahmivan poikansa mieltymykset. Elokuvan irvailut piirakantuoksuisten esikaupunkien rakenteellisen piiloväkivallan kustannuksella osuvat maaliinsa. Tosin ne eivät enää herätä hilpeää pahennusta samalla tavoin kuin Baltimoren keskiluokan löyhkäävillä joutomailla majaillen sortinsakin siivottomuus.”

– Joonas Nykänen 25.2.2026