SONATINE (1993)

Ohjaaja
Takeshi Kitano
Henkilöt
Beat Takeshi, Aya Kokumai, Tetsu Watanabe
Maa
Japani
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
94 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
musiikki Joe Hisaishi
Ikäraja

Kuolemalla on aurinkoiset kasvot Takeshi Kitanon neljännessä ohjauksessa, josta tuli länsimaisten cinefiilien suosikki. ”Hienointa mahdollista elokuvaa”, Helsingin Sanomien Helena Ylänen kommentoi. Joe Hisaishin hypnoottinen musiikki säestää tuhoontuomittuja yakuzakonkareita, jotka pitävät matalaa profiilia Okinawan rannoilla. Peli on menetetty, mutta siitä voi silti nauttia.

***

Takeshi Kitano eli “Beat” Takeshi tunnetaan Japanissa suosittuna tv-tähtenä ja kolumnistina. Kun hänet kiinnitettiin vuonna 1989 valmistuneen Violent Copvarokaa, tämä mies on vaarallinen –elokuvan päätähdeksi, urkeni miehelle samalla kertaa elokuvaohjaajan ura. Alkuperäisen ohjaajan luovuttua projektista Kitano sai oman tilaisuutensa, minkä hän myös käytti persoonallisella tavalla edukseen. Violent Cop oli jättimenestys, minkä jälkeen ohjaajalta on ilmestynyt elokuvat Boiling Point (1990) ja Näkymä meren rannalla (1991). Sonatine on Kitanon neljäs teos ja samalla ohjaajan ns. yakuza-trilogian kolmas osa.

Sonatine on kertomus eläkkeelle haluavasta japanilaisesta yakuzasta, mafiososta nimeltä Murakawa (Kitano), joka saa käskyn lähteä Okinawalle kahden rikollisklaanin välienselvittelyyn. Toimeksianto paljastuu pian ansaksi, ja Murakawa tajuaa odottelevansa vain oman kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Millaista on odottaa omaa kuolemaansa, pohdiskelee Sonatinen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Takeshi Kitano kuvatessaan Murakawan ja hänen miehiensä oleskelua Okinawan rannoilla juuri ennen kohtalokasta taistelua. Miehet tappavat aikaa pelleilemällä poikamaisesti – jos nyt venäläistä rulettia voi pitää “nulikkamaisena jekkuiluna”. Paljoa ei puhella, istuskellaan vaan, kunnes silmitön väkivalta ryöpsähtää täyttämään tyhjiön. Teos on kylmääkin kylmempi, etäännytetty ja kirkkaan lakoninen matka julmuuteen ja selittelemättömään väkivaltaan. Sonatinen tunnelma on voimakas, sekä runollinen että shokeeraava yhtä aikaa. Kitano ei tarjoa valmiita tulkintoja, vaan hänen omaperäinen, mustan huumorin väkevästi sävyttämä tyylinsä on eleettömän havainnoiva ja pelkistetty.

Takeshi Kitanoa on verrattu paitsi Robert Bressoniin myös Jean-Pierre Melvilleen. Viitteitä löytyy myös toiseen japanilaiseen taiteilijaan, Yukio Mishimaan. Kauneuden ja kunniallisuuden rappeutuminen ja yleisen korruption syöpämäinen leviäminen kaikkialle ovat myös Kitanon kantavia teemoja. Moraali on tuntematon käsite, elämä ja kuolema lopultakin merkityksettömiä. Kun ahneus jyllää, väkivalta peittää lopulta kaiken alleen. Sonatinesta ei juuri voi löytää turhaa kuvaa, sillä ohjaaja on pyrkinyt kaikenkattavaan minimalismiin jokaisella osa-alueella. Ehkäpä leikkuriin on hetkittäin eksynyt jopa liikaa materiaalia. Joka tapauksessa Kitanon kerronta on virkistävästi tavallisuudesta poikkeavaa, mikä saa katsojan seuraamaan elokuvan käänteitä suorastaan henkeään pidätellen.

– OH