JUICE (2018)

Muusikkolegenda Juice Leskisen elämäkerta on sekä yksi näyttelijä Riku Niemisen uran huippukohdista että komea aikamatka 70-luvun Suomeen. Autenttista tunnelmaa lisää Teppo Airaksisen rohkea päätös kuvata elokuva poikkeuksellisesti filmille. Elokuvien lisäksi Airaksisella on takanaan pitkä ura televisiosarjojen kuten Uusi päivä ja Hinnalla millä hyvänsä ohjaajana.

***

Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen on yksi suomalaisen rockmusiikin kunnioitetuimpia sanoittajia ja artisteja. Leskinen nousi kuuluisuuteen tamperelaisen Coitus int. -yhtyeensä avulla, johon kuuluivat mm. Harri Rinne ja Mikko Alatalo. Kaveriporukka ajautui kuitenkin suuriin riitoihin ja tiet erkanivat suhteettomien egojen yhteentörmäyksessä. Antti Heikkisen kirjan pohjalta Antti-Heikki Pesosen (Päin seinää) sovittama ja Teppo Airaksisen ohjaama henkilökuva tislaa suurmiehen tarinan luovan sanoittajaporukan erimielisyyksiin ja Juicen ensimmäisen avioliiton ongelmiin.

Henkilöitä on yhdistelty ja draama voideltu. Harri Rinne itse on kommentoinut elokuvaa sosiaalisessa mediassa sen ilmestymisen jälkeen, korjaten virheitä ja kritisoiden epäselvyyksiä. Käsikirjoittajan ja koko tekijätiimin tekemät dramaturgiset ratkaisut eivät kuitenkaan vesitä kokonaisuutta tai astu viihteen tielle. Tavoitteena on fiktion keinoin tutkia ujoa, herkkää ja kompleksista rockmysteeriä nimeltä Juice, ja siinä lopputulos onnistuu.

Keskiössä on totta kai Riku Niemisen upea suoritus Leskisenä, mutta rinnalla nähdään vahva ensemble ainutlaatuisia roolisuorituksia. Fyysisen samankaltaisuuden lisäksi, Nieminen soittaa ja laulaa elokuvassa itse. Hän tulkitsee esikuvaansa huumorilla ja herkkyydellä tavoittaen juankoskelaisen lyyrikon kaksinaisuuden koskettavalla tavalla. Se että Niemistä ei noteerattu edes Jussi-ehdokkuudella on käsittämätön vääryys.

Ohjaaja Teppo Airaksinen on pitkän linjan komediaohjaaja, joka on työskennellyt sekä TV-sarjojen (Kimmo, Putous, Sipoon herttua) että elokuvien parissa (Kulman kundit, Napapiirin sankarit 2). Hänen parin vuoden takainen Katto-lyhytelokuva sai suurta arvostusta, voittamalla Cannesin elokuvajuhlilla lyhytelokuvakilpailun erikoismaininnan ja Jussi-palkinnon vuoden parhaasta lyhytelokuvasta vuonna 2018.

Airaksisen henkilökuva tavoittaa aikakauden ja taitelijapersoonan raikkaalla tavalla, jota suomalaisessa elokuvassa nähdään valitettavan harvoin. Kuvaukselliset ratkaisut ja ohjaustyyli tuovat 1970-luvun alkupuoliskon Tampereen usvaisena aavekuvana valkokankaalle. Aarne Tapolan 16 mm on ilo ja harvinaisuus nykyisessä pixelitulvassa. Myös ajoittainen epätarkkuus ja kuvan suttuisuus palvelevat viinahuuruisen rocknostalgian perspektiiviä. Suomalaisia taitelijamiehiä filmatessa ei voi välttyä alkoholin läikkymiseltä, mutta takapeili huurtuisi jo pelkästään subjektiivisuuden ja ajanpatinan vääristymästä. Vasurilla veistettyjen Olavi Virta ja Kari Tapio -muisteloiden baaripöydässä, Juice on ”last man standing”.

Airaksisen pitkät kuvat eivät nouse itsetarkoituksellesi brassailuksi, jolloin katsojan tarvitsisi kiinnittää niihin mitään huomioita, vaan ne antavat näyttelijöille tilaa käydä kohtaus läpi pidemmän kaaren kautta. Tilassa liikkuminen ja kuvasommittelut pitävät kokonaisuuden hengissä ja katsojalle mielenkiintoisena. Rohkeat ratkaisut näinkin suurelle yleisölle tarkoitetussa elokuvassa kuvastavat tuotantoyhtiön luottamusta tekijään ja samalla nostavat Juice-elokuvan Teppo Airaksisen parhaaksi työksi.

– Eri lähteiden mukaan Otto Kylmälä 2019