ZAMA (2017)
Diego de Zama on Espanjan kuninkaan edustaja syrjäisessä Etelä-Amerikan koloniassa 1700-luvulla. Paraguayn uinuvassa koloniassa glamour on kaukana ja kovasti kaivattua siirtoa emämaahan ei vain kuulu. Vähitellen Zama ymmärtää jääneensä ikuiseen odotukseen.
***
Vuonna 2017 valkokankaille tullut Zama on argentiinalaisen Lucrecia Martelin tuorein elokuva. Edellisestä elokuvasta oli vierähtänyt jo yhdeksän vuotta. Martel oli työstänyt pitkään tieteiseloelokuvaa, joka pohjasi argentiinalaisen Antonio di Benedetton romaaniin (1957) ja jossa tarina kerrotaan päähenkilön sisäisenä monologina. Teos on Argentiinan kirjallisuuden keskeisimpiä teoksia. Benedetto palvoi Dostojevskia, ja myös Kafkan ja Beckettin vaikutteet näkyvät hänen teoksessaan. Zamassa kaikuu eritoten Beckettin Godota odottaessa. Zama on sekin tarina odottamisesta.
Alkujaan Martel oli työstämässä tieteiselokuvaa mutta lopulta hän päätyi ohjaamaan Zaman, joka sijoittuu Paraguayn espanjalaiskolonian rippeisiin vuonna 1709. Päähenkilö Don Diego de Zama on Corregidor, piskuisen espanjalaiskolonian ylin ja ainoa virkamies. Zama tunnetaan päämääräisenä kapinoiden kukistajana mutta myös tasapuolisena virkamiehenä.
Minikolonian valtiaan aikaa kuluu hitaasti ja paluu takaisin emämaahan ja länsimaiseen sivistykseen alkaa vaikuttaa entistä epätodennäköisemmältä. Kuninkaalle lähetyt kirjeet, joissa Zama anoo siirtoa takaisin Espanjaan, eivät saa vastausta. Zamalle elämä on toisaalla, ja hän uppoaa yhä syvemmälle pimeyden ytimeen. Emämaan byrokratia on unohtanut tai ainakin välinpitämätön kaukaisesta siirtomaastaan ja yksinäisestä virkamiehestään.
Zaman loppujakso on hallusorinen matka kolonialismin pimeään ytimeen, jossa Don Diego tarjoutuu pelkästä epätoivosta vapaaehtoisesti etsimään liukasta sotilasvaras Vicuña Portoa, josta on kuultu ristiriitaisia tarinoita. Martelin elokuva on ainutlaatuinen, vaikka Zamasta on havaittavissa selviä yhteneväisyyksiä Werner Herzogin Aguirre – Jumalan viha -elokuvaan (1972).
Martel näyttää koloniaelämän banaaliuden sekä orjiin ja alkuasukkaisiin kohdistuvan arkipäiväisen raakuuden. Elokuvan sävy ei kuitenkaan ole koskaan moralisoiva, ja useiden kohtausten sävy on kevyesti absurdi.
– The Guardianin ja muiden lähteiden pohjalta Pasi Nyyssönen 22.10.2019