LOVE IS 5-7-5! (2005)


Harukon on vaikea sopeutua uuteen kouluun. Sattumien kautta hän päätyy haikukerhoon ja päättää osallistua kansalliseen kilpailuun.
Huom! Aikaistunut esitysaika: la 9.3. näytös alkaa jo klo 12.
***
Haruko Takayama on kapinallinen, aiemmin ulkomailla asunut lukiolaistyttö, jota ei kanjien opiskelu kiinnosta. Innostaakseen oppilasta äidinkielen opiskeluun Harukon opettaja kehottaa Harukoa liittymään koulun haikukerhoon. Sinne ajautuvat muutamat muutkin oppilaat. Kerhoa vetävä opettaja on haikuasiantuntija ja pian oppilaat, jopa vastahakoinen Haruko, alkavat kehitellä haikuja, päämääränä osallistuminen koulujen väliseen haikukilpailuun. Haikunteon lomassa kehittyy romansseja, puidaan koulukiusaamista ja eletään kouluarkea.
Elokuvan nimi tulee luonnollisesti haikun rakenteesta: siinä on ensimmäisellä rivillä viisi tavua, toisella seitsemän ja kolmannella eli viimeisellä viisi. Lisäsäännötkin selvitetään elokuvassa. Haikussa on kaksi ideaa tai kuvaa, jotka vastakohtaistetaan leikkaavalla sanalla (kireji) vähän Eisensteinin montaasiteorian tyyliin. Lisäksi haikussa on oltava vuodenaikaa ilmaiseva elementti. Hyvä haiku luokin käsin kosketeltavan kuvan, jossa luonnonilmaisulla ladataan vahvoja mielikuvia – lukija miltei kuulee kesän tuulikellon kilinän tai syksyn varisten raakkumisen haikua lukiessaan. Haikussa ilmenee japanilaisen taiteen ja kulttuurin vahva perinne ilmaista luonnonkuvilla tunteita, tilanteita, konflikteja ja pyrkimys hetken tunnelman impressionistiseen kuvaukseen.
Alkukohtauksen asetelma, Harukon kehno kanjien eli Kiinasta japanin kieleen adoptoitujen kirjoitusmerkkien heikko hallinta, on mobiililaitteiden aikana yleistyvä pulma Japanissa. Kun kännykkä tarjoaa äännemerkit sinne kirjoittamalla valmiita kanjeja, ei niiden kirjoittamista enää harjoiteta niin paljoa kuin ennen. Opettaja moittiikin Harukoa siitä, että tämä kirjoittaa koevastaukset äännemerkeillä eli hiraganoilla.
Koi wa go-shichi-go! kuuluu Japanissa yleiseen seishun eiga -lajityyppiin, jossa luodataan nuoruuden tuntemuksia, tyypillisenä tapahtumapaikkana koulu. Lajityyppi on suosittu ja sen parissa syntyy niin kaupallisempiakin teoksia kuin Ogigamin elokuvan kaltaisia tarkkasilmäisiä huomioita nuorista – tässä mielessä Koi wa go-shichi-go! on selkeä sisarelokuva Barber Yoshinolle. Nuorisoelokuvien yksi suosittu alalaji ovat erilaisia koulujen välisiä kilpailuja kuvaavat elokuvat, joissa erilaiset oppilaat muodostavat tiimin ja ankaran harjoittelun kautta ylittävät ilmeisen altavastaajan asemansa ja innostuvat työskentelemään ryhmässä. Milloin pojat kiinnostuvat kuviouinnista (Waterboys, ohjaus Shinobu Yaguchi, 2001) tai tytöt rockmusiikin soitosta (Linda Linda Linda, ohjaus Nobuhiro Yamashita, 2007). Harrastusklubitoiminta onkin japanilaisten lukioiden ja yliopistojen keskeinen piirre ja niissä luodut ystävyyssuhteet saattavat antaa paremman jalansijan työelämään kuin se, mitä on opiskellut. Lajityypin elokuvissa harrastuksen puitteissa ratkotaan romanssiongelma, suhteita vanhempiin, koulukiusausta, itsetunto-ongelmia ja muita nuorille keskeisiä aiheita. Lajityypin elokuvien katsojia epäilemättä voimaannuttava piirre on se, että porukkaan otetaan kaikki ja jokaiselle löytyy elokuvan aikana oma rooli ryhmässä. Vakiokuvauspaikka oppilaiden väliselle kanssakäymiselle näissä elokuvissa näyttää olevan koulurakennuksen katto, jossa tosin todellisuudessa kukaan japanilainen ei muista kouluaikanaan käyneensä – sinne menevä ovi kun on aina lukossa.
– Eija Niskanen 2019