AMMUTAANHAN HEVOSIAKIN (1969)

Horace McCoyn rujo romaani (1935) oli aikansa bestseller, aiheena laman ankaruutta lievittävät tanssimaratonit. Pollackin rouhean säväyttävässä sovituksessa vastatavanneet Gloria (Jane Fonda)
ja Robert (Michael Sarrazin) osallistuvat päätä pahkaa petomaiseksi yltyvään kilpailuun. Elokuva oli merkittävä käännekohta Fondan uralla, sillä se antoi hänelle pysyvän käyntikortin vakaviin rooleihin.

***

Irvokas ilmiö 1930-luvun taloudellisen laman Amerikassa olivat tanssimaratonit, joihin riitti alati osanottajia miljoonien työttömien riveistä. Lyhyitä taukoja lukuunottamatta kilpailijoitten oli oltava jatkuvassa liikkeessä, ja tanssit saattoivat kestää toistakin kuukautta. Tätä maratonia voi pitää muunnelmana gladiaattoriotteluista: niihin myytiin pääsylippuja, katsojat kannustivat suosikkejaan ja voittajaksi laskettiin yksinkertaisesti viimeiseksi pystyyn jäänyt pari. Tanssimaratoneissa ihmisarvo myytiin halvasta hinnasta, mutta yrittäminen kannatti pelkästään ilmaisen ruuan ja ylöspidon vuoksi. Myös yleisölle maraton merkitsi oleellisen tarpeen täyttymistä: lamakauden vallitessa oli helppo nähdä jossakin vielä suurempaa kurjuutta kuin omassa arkielämässä.

Horace McCoyn läheltä nähtyyn romaaniin perustuvassa elokuvassa Sydney Pollack seuraa neljää paria eräässä tällaisessa maratonissa. Santa Monicalaiseen rantapaviljonkiin ovat päätyneet takametsien mies ja hänen odottava vaimonsa, epäonnistunut näyttelijäpariskunta, ikääntynyt merimies partnereineen sekä vihdoin ajelehtiva nuorukainen Robert ja itsenäinen, katkeroitunut Gloria. Viimemainitut löytävät toisensa sattumalta, ja elokuvan nimiteema huipentuu sanoista tekoihin, kun he väkivallan kautta murtautuvat tästä alentavasta polkumyllystä. Annetaanhan hevosellekin armonlaukaus, miksei siis ihmiselle?

Vahvan, mutta koko totuuden edessä luovuttavan Glorian ohella elokuvan avainhenkilö on kilpailujen kuluttaja, jonka suulla selviää, että tansseissa ei ole lankaan voittajaa: vahvin pari joutuu itse maksamaan kustannuksensa. Paviljongissa katsojineen ja kilpailijoineen on helppo nähdä amerikkalainen yhteiskunta pienoiskoossa ja vetää linjoja tietysti nykyaikaankin. Juontaja puhuu ”yhteisestä hienosta perheestä”, silaa kaiken optimismilla ja vakuuttaa Herbert Hooveria lainaten, että onni odottaa nurkan takana. Erityisen ironisen kaikupohjan hänen sanansa saavat kävelyderbyn yhteydessä: voitolla ei ole väliä, mutta tärkeintä on olla jäämättä viimeiseksi.

McCoyn kirjaa ylistivät suuresti mm. ranskalaiset eksistentialistit Sartre ja Camus, mutta kotimaassaan McCoy saavutti mainetta vasta 1970-luvulla – silloinkin paljolti Pollacin elokuvan siivittämänä. Ammutaanhan hevosiakin voidaan nähdä terävänä tutkielmana sattuman ja välttämättömyyden näennäisestä ristiriidasta. Edellinen on kauppiaiden hyödyntämä illuusio, jälkimmäistä ohjaavat yhteiskunnan rautaiset lait. Pollack tavoittaa melko selkeällä tavalla McCoyn yhteiskunnallisen kriittisyyden, vaikka elokuvaa voidaankin moittia hitaudesta ja kerronnallisesta temppuilusta, esimerkkinä Robertin kokemat painajaiset.

– Antti Lindqvistin (1982) ja muiden lähteiden mukaan