SING-ALONG: A HARD DAY’S NIGHT (1964)

Yeah, Yeah, tässä tulemme! (A Hard Day’s Night, 1964) seuraa The Beatles -yhtyeen ”aivan tavallista” päivää. Yhtyeen kiireisestä elämästä ja Beatles-hysteriasta kertovaa elokuvaa säestävillä kappaleilla (mm. ”Can’t Buy Me Love” ja ”She Loves You”) ei ole mitään tekemistä elokuvan juonen kanssa, mutta sehän ei menoa haittaa!

***

A Hard Day’s Night on todellinen aarre siihen nähden miten vähän elokuvia Beatleseista on olemassa – kolme pitkää ja muutamia lyhyitä. Se on impressionistinen elokuvakronikka “tyypillisestä” vuorokaudesta yhtyeen kuumeisessa elämässä, suurenmoinen musiikkikomedia joka esittelee neljä lahjakkuutta uransa huipulla, ennen kuin he katkeroituivat toisiinsa ja lähtivät kukin omille teilleen – ja kauan ennen John Lennonin traagista kuolemaa. Raikkaana, kiehtovana, hilpeänä A Hard Day’s Night palauttaa mieleen sekä musiikin, elokuvan että yhteiskunnan 1960-luvulla kokemat suuret murrokset. Kun tämä vuorenvarma yleisöhitti osoittautui myös taiteelliseksi menestykseksi ja sai loistavat arvostelut, se merkitsi uuden nuorisomusiikin ja -kulttuurin legitimointia myös vanhempien perinteisten arvojen maailmassa.

Kun amerikkalaissyntyinen Richard Lester kiinnitettiin ensimmäisen Beatles-elokuvan ohjaajaksi, hän oli suhteellisen tuntematon kyky Englannin ulkopuolella. Hän oli työskennellyt 1950-luvulla tv-ohjaajana, tehnyt 60-luvun alussa sarjan palkittuja mainoselokuvia ja ohjannut Englannissa kaksi näytelmäelokuvaa: Rytmiä kaupungissa (It’s Trad, Dad!, 1962) ja Maasta se pienikin ponnistaa (Mouse on the Moon, 1963). Lisäksi hänen riemukas lyhytelokuvansa The Running, Jumping & Standing Still Film (1959) oli voittanut monia festivaalipalkintoja ja saanut nimityksen Oscar-ehdokkaaksi. Englannissa Lesteriä pidettiin joustavana, kekseliäänä ja taloudellisena ohjaajana, joka pystyi saamaan aikaan siloista ja lujaa työtä lyhyessä ajassa ja pienellä budjetilla. Niinpä hän näytti ihanteelliselta ohjaajalta Beatles-elokuvaan, joka tehtiin mustavalkoisena niukalla budjetilla ja oli saatava valmiiksi seitsemässä viikossa.

Elokuvan anarkistiset piirteet – joita Beatlesit henkilöivät – voidaan paljolti liittää Lesterin siihen saakka piilossa pysyneisiin kykyihin. Kun pojat juoksevat, hyppivät tai seisovat hiljaa pellolla, hän vetää kameransa korkealle ilmaan ja kuvaa heitä kuin Busby Berkeley; konsertit hän kuvaa ikään kuin suoran tv-lähetyksen, jota äkkiä rytmittävät zoomit kirkuviin, itkeviin faneihin. Dokumentaarisuuden lisäksi kokonaisuus kantaa jälkiä mm. Antonionista, Sennettistä, Chaplinista ja Keatonista. Yksi kohtaus saattaa olla abstrakti, seuraava absurdi, seuraava realistinen, seuraava vaikkapa katkelma joka muistuttaa totuuselokuvaa. Mukana on parodian, satiirin ja suoranaisen typeryyden tuokioita. Alun Owenin miltei juoneton käsikirjoitus sopii täydellisesti Lesterin hulluun menetelmään.

Kuten Andrew Sarris kirjoitti ensi-ilta-arvostelussaan: ”A Hard Day’s Night on jukebox-musikaalien Citizen Kane, loistava kiteytymä sellaisista erilaisista kulttuuritekijöistä kuin pop-elokuva, rock ’n’ roll, cinema vérité, uusi aalto, kiintymys käsikameraan, seksittömän alaikäisen kultti, puolidokumentaari ja tutkittu spontaanisuus”. Vasta liittämällä yhteen näin monia erilaisia ja kuitenkin tuttuja ”tyylejä” ja ”kulttuurimuotoja” Lester pystyi luomaan oman tyylinsä, joka ironista kyllä näytti täysin tuoreelta. Sitä paitsi Lester ei pyrkinyt mitenkään ihannoimaan tai puolustamaan Beatleseja tai heidän musiikkiaan. Hän tunnisti poikien luonnollisen vetovoiman, sijoitti heidät tuttuihin tilanteisiin ja antoi heidän itsensä hoitaa loput.

– Danny Pearyn (Cult Movies, 1981) mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 22.1.2000.