SYÖ JUO MIES NAINEN (1994)

Makuaistinsa menettänyt mestarikokki tekee aikuisille tyttärilleen ruokaa edelleen joka sunnuntai, vaikka vierailut ovat alkaneet maistua pakkopullalta. Yksi maailman parhaista ruokaelokuvista on myös koskettava perhedraama, joka tutkii perheen sisäisiä vuorovaikutussuhteita.

***

Taiwanilainen Ang Lee lukeutuu Wayne Wangin ohella omaleimaisimpiin Amerikassa asuviin ja siellä etnistä perintöään vaaliviin aasialaisohjaajiin. Kummallakin on ilmeinen tarve etsiä juuriaan länsimaistuvan rotunsa sosiaalisesta kulttuurista, sillä he tietävät kiinalaisten elämäntapojen olevan väistämättömän murroksen edessä. Leen kolme elokuvaa muodostavat yhtenäisen trilogian, joka tutkailee patriarkaalisen perhekurin höltymistä. Syö juo mies nainen on niistä viimeinen ja sisarteoksistaan poiketen kuvattu kokonaan Taipeissa.

Tämän ns. “Isä tietää kaiken” -trilogian edellisten osien tapaan isähahmoa tulkitsee jälleen veteraaninäyttelijä Sihung Lung. Vaimonsa kuoleman jälkeen kolme tytärtään aikuiseksi kasvattanut mies, hienostoravintolan iäkäs mestarikokki, koettaa pitää perheenjäsenet ympärillään valmistamalla joka sunnuntaiksi runsaan juhlapäivällisen. Hänen ponnistelunsa valuvat kuitenkin hukkaan, sillä väljempää itsenäisyyttä kaipaavat, omilla tahoillaan työssä käyvät tytöt suunnittelevat kukin irtautumista lapsuuskodistaan. Isän tulevaisuutta varjostavat yksinäisyyden tunne ja vanhuuden läheisyys, josta makuaistin heikkeneminen antaa pelottavan enteen. Kiinalaisessa ajatusmaailmassa ruoka ja sukupuolinen vireys kytkeytyvät aina elimellisesti toisiinsa. Kohentaakseen miehistä itsetuntoaan isänkin täytyy luopua jähmeistä rituaaleistaan ja etsiä nautintoja uudelta suunnalta. 

Syö juo mies nainen noudattaa samaa kepeän ironista linjaa kuin trilogian keskimmäinen osa Hääjuhla. Vaikka elokuva viime kädessä koskettelee elämän traagisia peruskysymyksiä, se säilyttää hyväntuulisuutensa ja arkisen luontevuutensa pysyttelemällä tiiviisti käytännön askareissa. Esimerkiksi herkullisiin ruokaresepteihin paneudutaan keittokirjan hartaudella ja yksityiskohtaisissa ruuanlaitto-ohjeissa on miltei enemmän intohimon paloa ja taiteellista herkkyyttä kuin varsinaisessa tarinassa. Maustamisen ja tarjoilun variaatioiden edessä katsoja alkaa oivaltaa, miten hienovaraisesti ateriat ilmaisevat seksuaalisia vertauksia maassa, jossa häveliäästi vältetään intiimejä keskusteluja. Kiinalaisesta keittiöstä kiinnostuneiden on hyvä tietää, että Taipein parhaat erikoiskokit loihtivat elokuvassa nähtävät yli sata ruokalajia täysin oikeaoppisin menetelmin.

Nasevan tilannekomiikan keinoin Ang Lee peilaa sukupolvien arvoristiriitoja. Pilvenpiirtäjissä uurastavien juppien kiireiset rutiinit pyyhkäisevät tieltään vanhat perinnäistavat – käden taidoistaan ylpeän kokin tyttäristä yksi luo uraputkea lentoyhtiössä, toinen myy roskaruokaa hampurilaisbaarissa. Ang Lee välttää kuitenkin kärjistämästä komediansa pulmia niin pitkälle, että ne pakottaisivat ketään leikkaamasta kipeästi siipiään. Hänen humaani suvaitsevaisuutensa tukee siten elokuvan huumoria, mutta lähestymistavassa on myös hiven hampaattomuutta. Todellisuustajunsa ja inhimillisten roolihahmojensa ansiosta elokuva ei kuitenkaan kärsi tästä sovinnollisuudestaan. Mikäli kiinalainen etiketti todella läpäisee muutosten paineet vain tähdentämällä yhteisvastuun tärkeyttä, se saattaa hyvinkin säilyttää rikkautensa kansojen kiihtyvässä sulautumismyllyssä.

– Tapani Maskulan (Turun Sanomat 6.5. 1995) mukaan