Naiivi ja kokematon kauppiskasvatti palkataan yrityspomoksi johtoportaan osakehuijauksen seurauksena. Ennen pitkää tapauksesta kiinnostuu näpsäkkä reportterinainen, joka soluttautuu yhtiön sisäpiiriin. Joel ja Ethan Coenin screwball-genreä satirisoivan kreisikomedian käsikirjoitusta oli työstämässä veljesten lisäksi kaksikon vanha yhteistyökumppani Sam Raimi.

***

Valtapeli on oikeastaan Coenin veljesten ensimmäinen komedia, sillä sen käsikirjoitus hautui lähes kymmenen vuotta, ennen kuin meluisista action-elokuvistaan tunnettu Joel Silver uskaltautui rahoittajaksi. Silverin raha näkyy muun muassa nimekkäänä tähtikaartina, häikäisevinä efekteinä, digitaalisena lumisateena ja syöksyinä alas pilvenpiirtäjästä. Hillittömissä kamera-ajoissa voi taas tunnistaa Coenien vanhan ystävän ja käsikirjoittajakumppanin Sam Raimin vaikutusta.

Kun Coenin veljesten muiden elokuvien kaikupohja voidaan nähdä mustan sarjan rikoskirjallisuudessa, Chandlerin, Hammettin tai Cainin suunnassa, niin Valtapelin malli löytyy 1930- ja 1940-lukujen populistisesta elokuvakomediasta. Coenit kierrättävät Frank Capran idealistisia sankareita, Howard Hawksin ja Preston Strugesin räiskyvää dialogia ja saavat aikaiseksi älykkään pastissin. Pohjana on Capran yhteiskunnallisten komedioitten kuvio: turmeltumaton maalaismies joutuu kosketuksiin poliittisen ja taloudellisen vallan kanssa ja hänet nostetaan muutoksen keulakuvaksi. Häntä lähetetään pilkkaamaan kyyninen naisreportteri, joka vähitellen tajuaa tyypin rehellisyyden ja lopuksi auttaa tätä muuttamaan maailmaa.

Vaikka Valtapelin monet kohtaukset saattaisivat olla peräisin Capran ja kumppaneiden klassikoista, Coenit eivät silti suostu kumartamaan esikuviaan ilman pistävää ironiaa. He näkevät, ettei vanhoja elokuvia kannattaneilla kansalaishyveillä ole nykyaikana paljon katetta. Turmeltumaton juoksupoika ja totuutta penkova lehtinainen eivät pystyisi pitkilläkään puolustuspuheilla pitämään pystyssä demokratian ihanteita. Siksi elokuva uskaltaa vielä kärjistää henkilöhahmojen läpikotaista kyynisyyttä ja rienata amerikkalaisuuden pyhimpiä arvoja. Jopa taivas kutistuu kapitalistisessa fantasiassa kellotornin konehuoneeksi, koska aika raksuttaa rahaa osakkeenomistajan taskuihin. Ja se joka hallitsee aikaa, voittaa kaiken.

Coenien käsittelyssä ihmisten häikäilemätön hyväksikäyttö puhkeaa absurdiksi painajaiseksi, jossa uuslapsellisuuden vyöry hautaa alleen vähäisetkin järjenkipinät. Tässä menossa eisenhowerilaisen talouspolitiikan mieliinpainuvimmaksi muistomerkiksi ei lopultakaan jää sen suurempaa keksintöä kuin koko kansakunnan villinnyt hulavanne. Valtapeli kuohii 1950-luvun viattomuutta ylistäneet forrest gumpit veltoiksi vellihousuiksi. Coenin veljesten mukaan Yhdysvaltain koko uudempi historia ja sen populistiset tulkinnat pohjautuvat vain taitaville silmänkääntötempuille, henkisestä takapajuisuudesta myyttejä muokkaaville valheille.

– Tapani Maskulan (TS 19.8. 1995), Antti Selkokarin (AL 8.11. 1995) ja muiden lähteiden mukaan