LEON (1994)

Ammatilleen omistautunut tarkka-ampuja Léon (Reno) ottaa vastahakoisesti suojatikseen 12-vuotiaan Mathildan (Natalie Portman upeassa debyyttiroolissaan). Viaton ystävyys ja rakkaus yhdistyvät väkivaltaan ja tragediaan niin suloisesti, kuin vain cinema du look -elokuvissa voi. New Yorkissa kuvattu ja osin yhdysvaltalaisvoimin tuotettu elokuva oli Bessonille askel kohti Hollywood-uraa.

***

Amerikkalaiset ovat tehneet niin usein uusintoja ranskalaisten menestyksistä (Bessonin Tyttö nimeltä Nikita mukaan lukien), että Besson ilmeisesti päätti tehdä amerikkalaisen elokuvan suoraan ja itse. Léon maistuukin hyvältä aitoamerikkalaiselta elokuvalta. Ensimmäisenä mieleen pulpahtaa vertailukohdaksi ehkä Cassavetesin Gloria – gangsteriheila. Vaikka kaikkialla rikostellaan, niin minkäs sille voi: New York tapahtumapaikkana lisää jotenkin juuri tällaisten rikoskertomusten uskottavuutta.

Léon on silti myös hyvin ranskalainen elokuva. Tuotantoyhtiö on Gaumont ja elokuvassa säilyy koko ajan Luc Bessonin persoonallinen tyyli.

Mitä Besson sitten sanoo? Léon jakoi suomalaiset(kin) arvostelijat kahteen tulkintaleiriin. Mm. Tapani Maskula piti Turun Sanomissa loppukohtausta kukanistutuksineen merkkinä Léonin pelottavasta testamentista jälkipolville (Mathildalle). HeSan Mikael Fränti taas näki siinä kauniin lopun: Mathildan elämäntilanteen ratkaisun ja kaikuja Fordin westernistä Mies joka ampui Liberty Valancen.

Besson ei ole myyttien kaataja tai uudistaja vaan niiden uusintaja. Se näkyi jo hänen muutaman vuoden takaisissa ”merielokuvissaan” Suuri sininen ja Atlantis. Yksinäisen Hyvän Pahan Sankarin tarina kerrotaan Léonissa n:ttä kertaa elokuvan historiassa. Se tehdään kuitenkin visuaalisesti loistavalla tasolla ja myös kerronta nousee kuluneimmista urista. Siitä puuttuu toisaalta Tyttö nimeltä Nikitan kylmyys ja kliininen ote päähenkilöihin.

Nikita, niin, Kriitikot vertasivat Léonia väistämättä Bessonin edelliseen elokuvaan. Juonessa on paljon yhtäläisyyksiä ja Bessonin tyyli – ahtaimmassa, teknisessä ja visuaalisessa mielessä – on ennallaan. Léonin kerronnassa on kuitenkin enemmän lämpöä, tulkittiinpa loppu sitten jälkipolveen asennetuksi aikapommiksi tai optimistisemmin Mathilden kannalta happy endiksi.

Väkivallan ihannointi ja sen art house -pyhitys vaanimat kyllä tilaisuuttaan Léonissa, mutta eivät ehkä lopultakaan saa sitä. Vaikka elokuvassa on oman käden oikeutta enemmän kuin pienessä Villin Lännen kylässä, ei Léon lopultakaan propagoi kovuutta ja väkivaltaisuutta.

– Jukka Sirén 1996