IF BEALE STREET COULD TALK (2018)

Mies tuomitaan syyttömänä vankilaan, jolloin hänen kihlattunsa ja äitinsä ryhtyvät taistelemaan vapauttamisen puolesta. Poliittisen liikehdinnän empaattiseksi ääneksi nousseen kirjailijan James Baldwinin romaanituotannon kaihoisasta helmestä tuli Oscar-voittajan käsissä upea elokuva. Se käsittelee vaikeaa aihetta ja tavoittaa Baldwinin tekstin herkkyyden ja runollisuuden.

***

Yhdysvaltalainen Barry Jenkins (s.1979) on ehtinyt uransa alkuvaiheessa, 2020-luvun vaihteeseen tultaessa ohjata ainoastaan kolme täyspitkää elokuvaa lyhyiden töidensä lisäksi. Siitä huolimatta hän on toden teolla noussut yhdeksi merkittävimmistä sukupolvensa uusista lupaavista lahjakkuuksista vakuuttaen niin kriitikot kuin yleisönsäkin. Afroamerikkalaisen taiteilijan ohjauksia ovat esikoistyö Medicine for Melancholy (2008), huippuarviot saanut, kuudella Oscarilla palkittu Moonlight (2016) sekä If Beale Street Could Talk (2018), joka pohjautuu James Baldwinin vuoden 1974 romaaniin. Sekä Moonlightille että etenkin If Beale Street Could Talkille on ominaista suorastaan janoava tarve mielikuvituksekkaalle ilmaisulle. New Yorkin Harlemiin ja 1970-luvun alkuun sijoittuva If Beale Street Could Talk käsittelee traagista ja herkkää kaipuuta, keskiössään kaksi afroamerikkalaista nuorta.

Elokuvan päähenkilöt Tish Rivers (KiKi Layne) ja Alonso ”Fonny” Hunt (Stephan James) ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta ja nyt 19- ja 22-vuotiaina heidän kiintymyksensä on muuttunut romanttiseksi. Tish on raskaana odottaen kihlattunsa Fonnyn lasta, mutta kuvanveistäjäksi valmistuva tuleva isä on tuomittu vankeuteen puertoricolaisnaisen, Victoria Rogersin (Emily Rios) raiskauksesta. Tish ja Fonnyn äiti joutuvat näin ollen tukalaan tilanteeseen ja päättävät tehdä kaikkensa vapauttaakseen syyttömänä vangitun.

Jenkinsin elokuva on rikas, hellä ja runollinenkin teos Tishin esittäjän KiKi Laynen kertojaäänineen. Layne on suorastaan läsnäololtaan, karismaltaan magneettinen tehden mitä häikäisevimmän roolisuorituksen hienossa kokonaisuudessa. Myös sivuosien esittäjät loistavat osissaan, esimerkkinä Fonnyn kaveri Daniel (Bryan Tyree Henry) monologeineen. James Laxton tekee vaikutuksen upealla kameratyöllään, joka on täydellisessä harmoniassa puvustuksen ja lavastuksen kanssa. Tämä alleviivaa teoksen avausteesiä siitä, että mustien Amerikka kulttuuriltaan ja identiteetiltään juontaan juurensa urbaanista kaupunkiympäristöstä. Rakenteeltaan elokuva on aikatasoja sekoitteleva, kuten Baldwinin romaanikin ja kertomuksessa mennyt ja nykyisyys ovat sumentuneina yhtä taitavasti kuin poliittinen ja persoonallinen taso ovat kietoutuneina toisiinsa. Kaiken kaikkiaan empaattinen, poliittinen sekä osaltaan työvänluokan elämääkin kuvaava If Beale Street Could Talk kertoo yhtälailla rakkaudesta kuin epäoikeudenmukaisuudesta.

If Beale Street Could Talk muistuttaa Hollywood-ohjaaja Douglas Sirkin töitä muhkeassa ekspressionistisuudessaan. Sirk oli mestarillinen intensiivisten värien käytössä ja loi silmiinpistävän huomiota herättäviä kompositioita ilmaistakseen henkilöhahmojensa sisäisiä mielentiloja. Jenkins tuo teoksellaan mieleen myös muita selkeitä tyylillisiä vaikuttajia ja nämä auteurit ovatkin olleet ohjaajalle tärkeitä inspiraation lähteitä. Näihin tekijöihin lukeutuvat Claire Denis, Hou Hsiao-hsien sekä erityisesti hongkongilainen mestari Wong Kar-wai, tunnettu romanttisesta melodraamastaan In the Mood for Love. Wong Kar-wain vaikutus näkyy ennen kaikkea huikaisevassa kameratyössä ja siinä miten Jenkins ja kuvaaja James Laxton keskittyvät yltäkylläisesti karismaattisiin tähtiinsä.

– Justin Changin (Los Angeles Times), Chris Machellin (CineVue), Keith Uhlichin (Slant Magazine) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 25.7.2020