Panahi ja näyttelijä Behnaz Jafari matkustavat vuoristokylään auttamaan nuorta tyttöä, jonka vanhemmat ovat estäneet tämän näyttelijäopinnot. Monikerroksinen elokuva tutkii sukupolvien välisiä jännitteitä, naisen paikkaa yhteisössä ja elokuvan kykyä tavoittaa totuus. Metaelokuvan kautta tekijät paljastavat iranilaisten perinteiden sitkeyden.

***

Iranilaiselta elokuvaohjaaja Jafar Panahilta kiellettiin vuonna 2010 ulkomaille matkustaminen ja elokuvien tekeminen. Hän on kuitenkin uhmannut kieltoa tekemällä metaelokuvallisia audiovisuaalisia teoksia, jotka usein koettelevat ymmärrystämme siitä, minkälaisia muotoja elokuva voikaan ottaa. Siinä missä Panahin kotiarestivuosien elokuvista (2010–2022) kolme ensimmäistä, This Is Not a Film (2010), Closed Curtain (2013) ja Taxi Teheran (2015), ovat vahvasti metaelokuvallisia sekä dokumentaarista ja fiktiivistä lähestymistapaa yhdisteleviä teoksia, Kolme naista (2018) muistuttaa enemmän ”perinteistä” käsikirjoitettua elokuvaa. Vaikka elokuvan kaikki keskeiset henkilöt esittävät itseään tai jonkinlaisia versioita itsestään, elokuva on selvästi käsikirjoitettu, sillä on juonellinen rakenne ja tarina kerrottavanaan. Omaleimaisessa tie-elokuvassa Panahi etsii näyttelijänsä kanssa syrjäseudulla asuvaa tyttöä, jonka perhe ei anna tämän tavoitella unelmaansa elokuvanäyttelijänä.

Kolme naista alkaa puhelimella kuvatulla pystysuoralla videolla, joka on nuoren Marziyeh-nimisen naisen jättämä itsemurhaviesti; siinä hän tilittää, kuinka hänen perheensä ei salli hänen tavoitella unelmaansa, vaikka hänet on hyväksytty arvostettuun näyttelijäkouluun. Marziyehin viimeisenä oljenkortena on ollut yrittää saada yhteys hänen vanhempiensakin arvostamaan näyttelijään Behnaz Jafariin, mutta vastausta ei ole kuulunut. Video on kuitenkin nyt päätynyt elokuvaohjaaja Panahin välityksellä Jafarille, joka katsoo videota Panahin kanssa autossa. He arvuuttelevat videon todenmukaisuutta: Onko tyttö todella tehnyt itsemurhan? Näyttikö se aidolta? Onko videota jälkikäsitelty? Jos tyttö on kuollut, kuka on lähettänyt videon? Panahi ja Jafari matkaavat syrjäiselle azerien alueelle saadakseen vastauksia. Alueella kuitenkin puhutaan farsin sijaan azerin kieltä, mikä korostaa entisestään Jafarin ulkopuolisuutta, kun taas azerien alueelta alun perin kotoisin oleva Panahi löytää helpommin yhteyden.

Vaikka elokuvan lähtökohtana on arvoitus, Panahi antaa paljon tilaa myös azerien kylän sivuhenkilöille ja oudoille tilanteille. Vanha nainen kokeilee vasta kaivettua hautaansa ja kertoo pitävänsä siellä lamppua hätyytelläkseen käärmeitä, jotka tulevat sinne rankaisemaan häntä kaikesta siitä pahasta mitä hän on tehnyt. Vanha mies pyytää Jafaria antamaan ainoan poikansa esinahan Panahille, jotta tämä voisi viedä sen ulkomaille ja täten tuoda pojalle hyvää onnea tulevaisuudessa. Panahi ei kuitenkaan voi matkustaa ulkomaille, kuten Jafarikin hienovaraisesti keskustelukumppanilleen vihjaa. Yhdessä kohtauksessa kylään vievää kapeaa tietä tukkii loukkaantunut härkä. Omistaja ei tohdi lopettaa upeaa siitosoriaan ja haluaa jättää elämän ja kuoleman kysymykset herran haltuun. Erikoiset ja ajatuksia herättävät tilanteet ja kohtaamiset ovat elokuvan ytimessä.

Erityisen vertauskuvallisen merkityksen elokuvassa saa syrjäiseen vuoristokylään johtava kapea polku sekä siihen liittyvä säännöstö. Kylään kulkee ainoastaan yksi tie, jolla voi ajaa vain auto kerrallaan. Tie on mutkikas, minkä takia pelkällä vilkaisulla ei voi selvittää, onko reitti selvä. Kyläläiset ovat kehittäneet auton tööttäyksistä, niiden määrästä ja kestosta oman koodistonsa sille, tuleeko toiselta puolelta tietä toinen auto, onko asia kiireellinen, onko odotettava vai voiko mennä. Ilman sääntöjä mistään ei tulisi mitään, kyläläiset muistuttavat. Tarvitaan maalaisjärkeä, he sanovat. Mutkitteleva tie ja sillä kulkemista rajaavat säännöt alkavat tuntua elämän ja yhteisön normien metaforalta. Elokuvan keskeiseksi kysymykseksi muodostuukin, voiko kohtalonsa ottaa täysin omiin käsiinsä?

Kolme naista -elokuvan nimi viittaa Marziyehin ja Jafarin lisäksi Kobra Amin Saeediin (1950–2025), joka tunnetaan taiteilijanimellä Shahrzad. Shahrzad oli kuuluisa näyttelijä ennen Iranin islamilaista vallankumousta vuonna 1979. Vallankumouksen jälkeen iranilainen yhteiskunta ja sen mukana elokuva muuttui pysyvästi. Shahrzad menetti uransa, ja hän ajautui yhteisön ulkopuolelle. Vaikka Shahrzadia ei nähdä Panahin elokuvassa konkreettisesti, hänkin – tai ”jokin versio hänestä” – on läsnä elokuvan tarinamaailmassa: iäkkäänä ja katkeroituneena näyttelijänä, joka ei luota häntä huonosti kohdelleisiin (mies)ohjaajiin. Shahrzadin läsnäolo antaa Marziyehin nykypäivään sijoittuvalle tarinalle aivan erityisen painokkuutensa. Kolmessa naisessa Panahi kääntää katseen itsestään toisiin, Iranin naisiin, mutta tulee näin puhuneeksi myös omasta tilanteestaan, joka on häntä itseään suurempi.

Kolme naista sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Käsikirjoituksen tunnustus kiinnittääkin huomion elokuvan poikkeuksellisuuteen suhteessa Panahin aikaisempiin kotiarestivuosien elokuviin: Kolme naista on paitsi henkilökohtaisella tavalla tehtyä nokkelaa metafiktiivistä ja poliittista elokuvaa niin myös todella taitavasti kirjoitettua draamaa, jossa Panahi pääsee loistamaan myös näyttelijänä.

– Ilpo Hirvonen 15.5.2026