TRANSIT (2018)

Georg pakenee Ranskaan ja omaksuu kuolleen miehen identiteetin voidakseen hyödyntää tämän viisumia ja paeta Euroopassa riehuvaa sotaa Etelä-Amerikkaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Georg tapaa kuolleen miehen vaimon, Marien. Tyylikäs ja nykyaikaamme oivaltavasti peilaava elokuva on kuin kafkamainen Casablanca.

***

Georg (Franz Rogowski) pakenee Ranskaan, jättäen haavoittuneen matkakumppaninsa kuolemaan ennen kuin juna iskeytyy Marseillesin laituriin. Laukussaan hänellä on itsemurhan tehneen Weidel-nimisen kirjailijan tekstejä ja miehen hyväksytty viisumihakemus Meksikon suurlähetystöstä. Saksalaisjoukot ovat saartaneet Pariisin ja seuraavana vuorossa on Marseilles. Maassa vallitsee poikkeustila ja vain he, joilla on tarvittavat asiakirjat pääsevät satamakaupunkiin sisään. Tilanteen sanelemana Georg omaksuu Weidelin identiteetin ja yrittää saada viimeistä paikkaa matkustajalaivalla Etelä-Amerikkaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat kun Georg tapaa Weidelin vaimon Marien (Paula Beer).

Saksalaisohjaaja Christian Petzold johdattelee katsojan maailmaan, missä kaikki ei ole aivan kohdallaan. Lähtöasetelmasta alkaen asiat tuntuvan olevan poissa raiteiltaan. Yleisölle esitellään hahmo, joka voisi olla pakomatkalla oleva rikollinen, mutta selvyyttä ei ole. Kuvan laajetessa saamme tietää käynnissä olevasta sotatilasta ja ihmisten tarpeesta paeta Euroopasta pois.

Elokuvan alkuperäismateriaali, Anna Seghersin vuonna 1942 kirjoittama tarina, sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta Petzold on surutta sovittanut sen tapahtuvaksi meidän aikanamme.

Saksalaisjoukkojen läsnäolo nykypäivän Ranskassa ei tunnu tieteisdystopialta, vaan enemmänkin nykyisten pakolaiskriisien ei niin kaukainen status quo. Elämme äärimmäisyyksien ja poikkeustilojen aikaa.

Elokuva ei ota varsinaisesti poliittista kantaa, mikä voi joillekin olla negatiivinen asia kokonaisuutta ajatellen, mutta tarinankerronnan hienoistuneisuus korvaa puutteet. Päätös sijoittaa toiseen maailmansotaan sijoittuva pakolaiselokuva nykypäivään, tuo kokonaisuuteen uusia aavemaisia tasoja. Petzold rakentaa vakaan sillan historian ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien välille. Verrattuna miehen edelliseen hittielokuvaan Phoenix (2014), katselukokemus on karsittu ja tyystin erilainen. Katsojalle tämä hahmottuu kuitenkin miellyttävänä palapelinä.

Petzold puhuu henkilöhahmoistaan haamuina. Kuten monissa muissakin Petzoldin elokuvissa, Transitin päähenkilöt ovat puolihalvaantuneina maailmojen ja tilojen välissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita staattista ja tylsää elokuvaa, vaan päinvastoin. Elokuvan ulospääsyä Euroopasta odottavat hahmot ovat limbossa, helvetin esikartanossa ja kuten IndieWiren kriitikko David Ehrlich napakasti kiteytti, kokonaisuus on kafkamainen Casablanca (1942).

Monesti haamut ovat elokuvan nimessä tai metaforisesti läsnä henkilöhahmoissa. Barbarassa Nina Hossin nimikkohahmo pakenee menneisyyttään ja yrittää omaksua uutta identiteettiä. Phoenix-elokuvassa keskitysleiriltä palannut nainen menee tapaamaan aviomiestään, joka ei enää tunnista häntä. Transitissa keskustelut ja kohtaamiset ovat aavemaisen Marseillesin kahviloissa ja hotelleissa seesteisiä ja tuonpuoleisia. Kun elokuva sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla, myös Rogowski kuvaili kuinka toisen maailmansodan aikaisen lähdemateriaalin sovittaminen nykypäivään tekee hahmoista aaveita: ”kaikki hahmot tuntuvat olevan irrotettu ajastaan. Heiltä on riisuttu tiettyjä ominaisuuksia ja kykyjä.”

Nykyään mukavasti eurooppalaisen taide-elokuvan kärkitekijöihin lukeutuva Petzold kylvi temaattiset ja tyylilliset siemenet teoksillaan Gespenster (2005) ja Yella (2007). Suurempaan kansainväliseen maineeseen elokuvillaan Barbara (2012) ja Phoenix noussut Petzold ammentaa elokuvahistorian kultakauden melodraamoista ja rikoselokuvista, jotka piikittävät tunnetta suoraan hahmojen suoniin. Fassbinderillä oli Douglas Sirk, joten Petzoldilla on hänen film noirinsa. Epookkielokuvana tehtyyn Phoenixiin Petzold käytti referenssinä elokuvia kuten Tourneurin Out of the Past (1947). Phoenixin ajankuvan luomiseen liittyvien haasteiden takia, Transit päätettiin sijoittaa nykypäivään, mutta historiallisuus on läsnä sekä elokuvanteossa että teemoissa. Amerikkalaiselle Film Noirille kumartavat, uskottavuuden rajoilla tasapainoilevat juonikuviot ovat saksalaisen käsissä vain elegantti tyylikeino ja elokuvateatterin turvallisessa pimeydessä herkullista eskapismia.

– Eri lähteiden mukaan Otto Kylmälä 2020