PAHANHAUTOJA (2022)

Nuori telinevoimistelija Tinja harjoittelee tärkeitä kisoja varten ankaran videoblogaaja-äitinsä valvonnassa. Eräänä päivänä Tinja löytää linnun munan ja ryhtyy hautomaan sitä huoneessaan. Nyrjähtänyt perhetarina on poikkeuksellisen eheä, kauhugenren läpikotaiselle tuntemukselle rakennettu anoreksian, hirviöelokuvan ja body horrorin herkullinen synteesi.

***

Hanna Bergholmin ohjaamaa kauhuelokuvaa Pahanhautoja voi lähteä katsomaan tarinana siitä, kuinka ihminen voi menettää järkensä tavoitellessaan yksipuolisessa rakkaudessa hyväksyntää. Ja toisaalta, kuinka jatkuva onnellisuuden tavoitteleminen voi saada sisätiloissa kytevän helvetin roihuamaan vallattomana. Se voi myös yhtä hyvin olla vain perinteinen ja taidokas kauhuraina, jossa irrationaalinen rikkoo kiiltokuvan arjen.

Tinja-niminen tyttö (Siiri Solalinna) löytää metsästä linnun munan, joka suurenee pelottaviin mittoihin, kun tyttö hautoo sitä sängyssään. Munaa ruokkii tytön ilmaisematon kipu ja piilotettu viha, joka on voimakkaampaa kuin rakkaus. Sisältä kuoriutuu otus, joka muistuttaa isoa, limaista lintua. Linnusta alkaa aste asteelta muuttua tytön paha kaksoisolento.

Kaiken voi nähdä Tinjan mielen toteuttamana harhana: kun todellisuus tuntuu liian kovalta, tyttö pakenee päänsä sisälle (mieleen tulee leffoja; esimerkiksi Roman Polanskin Inho, 1965, ja ehkä myös yliarvostetun Darren Aronofskyn elokuvat Mother!; 2017 ja Black Swan, 2010). Äiti (Sophia Heikkilä) pitää vlogia, jossa kaikki kiiltelee. Perheen pitkälti keinotekoisessa onnessa on jotain härskillä tavalla komediallista (Jani Volasen tossun alla häärivä aviomies on kaiken kaikkiaan huvittava!): voiko musta huumori mennä yhtä pimeille kierroksille?

Lintu, joka pyrähtää alussa sisään perheen olohuoneeseen, on häiriö porvarillisen onnen pöytäkirjassa. Jotakin ei-toivottua, jotakin liikaa. Varmistus siitä, että porvarillisen perheen konventiot saavat kohta vähintään kyytiä. Sitten naapurin tytön Reettan (Ida Määttänen) koira, joka ”ei ikinä pure ketään”, hyökkää Tinjan kimppuun. Tämä on se hetki, kun jokin odottamaton, lähes irrationaalinen tunkeutuu reaaliin ja murtaa todellisuuden pitkäveteisen harmonian.

Alfred Hitchcockin Linnuissa (1963) on alussa samantapainen normaalin rikkova kohtaus: keskellä kirkasta päivää lintu hyökkää kimppuun. Blue Velvetin (1986) irti leikattu korva vastaa samankaltaista. Manaajan (1973) alkupuolella pelattava lautapeli on tästä esimerkki, Rosemaryn painajaisen (1968) kadulle pudonnut naapuri myös. Pakko sanoa, että elokuvan hirviö on erittäin kunnianhimoinen luomus, eikä ole turhaan herättänyt muistumia Alienista (1979) John Carpenterin The Thingiin (1982).

Kauhun tunnetta herättävät myös liioiteltu sisustus, liioitellut värit ja symmetriat. Sanna Vilkman on huomioinut: ”Äidillä, isällä, pojalla ja tyttärellä on toisiinsa sointuvat pastelliväriset asut ja toisiinsa sointuvat auvoisat ilmeet. Puutarha kukoistaa ja koti on kuin suoraan karkkimaan sisustuslehdestä.” Kaikki on valoisaa ja pirteää. Perheen äiti pyrkii täydellisyyteen. Elämä voi olla ihanaa vasta kun kaikki on täydellistä.

Kaikki on kuitenkin kääntymässä kohti syvää painajaista: pinnan alla kytee ja elämä näyttää olevan vaakalaudalla koko ajan. Ohjaaja Bergholm on sanonut: ”Mulle oli hirveän tärkeää kertoa tytöstä ja hänen äidistään, joka ei salli tyttärelleen mitään virheitä. Täydellisyyden vaatimus koskee yhteiskunnassa mielestäni enemmän naisia kuin miehiä. Meille naisille asetetaan hirveästi vaatimuksia siitä, millaisia pitää olla ja miten käyttäytyä, että kelpaa. Aina pitää yrittää enemmän ja enemmän.”

Äiti ei huomaa, kuinka lähellä kärsitään: Tinja ei halua elämältä ehkä paljon mitään muuta kuin äitinsä rakkautta. Hän olisi onnesta sokea, jos saisi sitä, mutta äidin sydän pysyy kylmänä kuin kivi: tärkeintä on, että Tinja voittaa telinevoimistelukisat. Tärkeintä on, että hän on paras. Äidille merkitsevää on vain hänen oma onnensa, vaikka hän joutuisi teeskentelemään sen.

Äidin luomat paineet saavat hyväksyntää kaipaavan Tinjan nupin sekaisin. Kauhuleffan voi nähdä kuvauksena näistä paineista syntyneestä paha-asteisesta skitsofreniasta, jossa on myös viitteitä bulimiaan. Yhteiskunnassa, joka teeskentelee onnellisuuden suurta näytelmää, todellinen pahoinvointi syntyy siitä, ettei todellista pahoinvointia saa näyttää: leffapainajaisen kohteena ovat ne naurettavat odotukset, joiden uhreiksi joudumme, jotta saisimme tuntea itsemme rakastetuksi, mutta jotka määräävät viimein mielenterveytemme hintalapun.

Äitiä on kutsuttu tarinan todelliseksi hirviöksi, mutta varmaan hän on kokenut sosiaalisten suorituspaineiden aiheuttaman minuuden murenemisen ja sitä seuraavan henkisen apatian. Hän kohtaa lopussa mielenterveytensä päätepysäkin, mutta pystyy hyvin pitkälle esittämään normaalia, jos ei aivan tervejärkistä. ”Jotkut eivät koskaan sekoa. Miten todella kamalaa elämää heidän täytyy elää”, kirjoitti Charles Bukowski.

Äitinsä valtapiirissä tytär on yhtä avuton selviytymään kuin etana moottoritiellä, mutta päänsä sisältä hän löytää sen vapauden, jonka ruumiillistumaksi Alli, hänen paha kaksoisolentonsa muuttuu. Nyky-yhteiskunta ei tahdo vihaa päiväohjelmaansa. Mutta kaikissa meissä on vihaa, joka etsii ulospääsyä. Jos viha padotaan, me sekoamme.

Sitä paitsi jos viha kielletään, mitä jää jäljelle? Voisiko esimerkiksi nerokkaan Thomas Bernhardin kirjallisuus olla sallittua maailmassa, jossa vihaa ei saisi tuoda kirjoitetussa ilmi? Pahanhautoja kertoo aika pitkälle tästä: padottu viha muuttuu kaunaksi ja ilmaisematon kauna puhaltaa järjen liekin sammuksiin.

Kun tunteitaan ei saa ilmaista, ne patoutuvat ja muuttuvat sisäelimissä sapeksi; tässä sisäisessä taistelussa pää menee sekaisin. Leffa leikittelee perinteisesti tällä kysymyksellä: mikä on Tinjan luomaa harhaa, mitä tapahtuu todella? Yhtä kaikki, pysyvin, väkevin kauhu syntyy ihmisen korvien välissä; kun jumalat haluavat kostaa, vievät he ensimmäiseksi järjen. Elämämme yhteiskunta on rakentunut niin, että se antaa otollisen maaperän sekoamiselle.

Iskeytyen aikamme todellisiin ilmiöihin Pahanhautoja ankkuroi itsensä kauhuelokuvaperinteeseen lyöden kansainvälisestikin kunnianhimoisella tavalla rikki yhden asian: enää maassamme pelkät tasapaksut, jo syntyessään vanhentuneet draamaelokuvat eivät ole trendikkäitä edes varmaan kyynisimpien tuottajien papereilla. Nyt myös omaperäiselle ja uudelle on alettu antaa tilaa.

–  Joonas Nykänen (Filmihullu 2022, päivitetty versio 2.11.2022)