HILJAINEN INTOHIMO (2016)

A Quiet Passion
Ohjaaja
Terence Davies
Henkilöt
Cynthia Nixon, Jennifer Ehle, Keith Carradine
Maa
Iso-Britannia/Belgia
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
125 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Musiikin ohella runous oli yksi Terence Daviesin suurimpia intohimoja. Elämäkertaelokuva Emily Dickinsonista kattaa suuren yhdysvaltalaisrunoilijan tarinan nuoresta koulutytöstä vanhoille päiville asti. Oman aikansa ulkopuolisena taiteilijana Davies tavoittaa Dickinsonin sopeutumattomuuden normeihin sekä aikaansa edellä olleen feministisen taiteen.

***

Brittiohjaaja Terence Daviesin A Quiet Passion (2016) kertoo yhdysvaltalaisrunoilija Emily Dickinsonista (1830–1886), jonka vajaasta 1800 runosta julkaistiin tämän elämän aikana vain muutama. Omana aikanaan vaille tunnustusta jäänyt ja erakkomaisena pidetty Dickinson tuntuu sopivalta aiheelta itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi kokeneelle Daviesille. Dickinsonin runoihin jo 18-vuotiaana ihastunut Davies halusi Sinkkuelämää -sarjasta (Sex and the City, 1998–2004) tutun Cynthia Nixonin päärooliin. Nixon näytti Daviesista kuin vanhemmalta versiolta nuoresta naisesta, jonka voimme nähdä tiettävästi ainoassa valokuvassa Dickinsonista. Elokuvaa kuvattiin Yhdysvaltojen lisäksi Belgiassa, jonne rakennettiin Dickinsonin Amherst, Massachusettsissa sijaitsevan talon jäljitelmä. Lopputuloksena on kipeä mutta myös eloisa elokuva taiteilijan elämästä ja kuolemasta.

Nuori Emily (Emma Bell) ei sovi seminaarikoulun riveihin, mutta kotiin palattuaan runoilijanalku on tulevaisuutensa suhteen toiveikas. Vuodet kuitenkin vierivät eikä runoja julkaista. Vaikka vanhempi Emily (Cynthia Nixon) kokee orastavaa yhteyttä feministiseen Vryling Buffamiin sekä naimisissa olevaan pastoriin, yhteydet haihtuvat ja elämän rajallisuus tulee näkyväksi.

Dickinson-tutkija Jonnie Guerra ei pidä A Quiet Passion -elokuvaa ”luotettavana elämäkertana” mutta katsoo Daviesin onnistuneesti herättäneen suuren runoilijan henkiin. Vaikka esimerkiksi Vryling Buffam oli olemassa, elokuvan versio hänestä jonkinlaisena feministinä on fiktiivinen. Buffamin hahmo tuo elokuvaan etenkin huumoria, jota Davies ei ollut aiemmin juuri viljellyt.

Kotonaan pysyttelevän Dickinsonin elämä ei ole houkutellut monia elokuvantekijöitä, mutta Davies luottaa runoilijan sisäisen elämän vetovoimaan. Nixon lukee ääniraidalla Dickinsonin runoja, jotka muodostavat varovaisia yhteyksiä elokuvan tapahtumiin. Hämärissä tiloissa paikallaan viipyilevä tai niissä hitaasti panoroiva kamera sallii katsojan ajoittain keskittyä kuuntelemiseen. Dickinsonin runot eivät kuitenkaan ole helppoja, ja runoilijaa entuudestaan tuntemattomalle katsojalle yhteydet voivat jäädä salaperäisiksi. Arvoituksellisuudessa piilee kuitenkin myös elokuvan oma runollisuus.

Guerran mukaan Daviesin tulkinnan pääoletuksena on, että Dickinson halusi tulla tunnustetuksi runoilijana elämänsä aikana. Kyse on tulkinnasta, mutta se tekeekin elokuvasta henkilökohtaisen. Davies saa suuren runoilijan näyttämään paitsi herkältä sielulta niin myös kokonaiselta ihmiseltä epävarmuuksineen ja heikkouksineen. Katolisuutensa nuorena hylännyt Davies tunsi vetoa uskon ja kuoleman kysymysten kanssa kamppailevaan Dickinsoniin, joka jäi omana aikanaan vaille arvostusta. Davies sai eläessään taiteellista arvostusta toisin kuin Dickinson, mutta Davies ei koskaan saavuttanut laajempaa menestystä. Vaikka myös A Quiet Passion sai paljon kehuja – Richard Brody kutsui sitä ”mestarilliseksi” ja Michael Koresky ”liki bergmanilaisen epätoivon teokseksi” –, ylistyksistä huolimatta elokuva ei vieläkään avannut rahoitushanoja Daviesille.

Lähteitä: Richard Brody: “A Masterly Emily Dickinson Movie” (The New Yorker, 22.2.2016); Matt Fagerholm: “A Heroic Achievement: Terence Davies on ‘A Quiet Passion’” (rogerebert.com, 10.4.2017); Jonnie Guerra: “A Quiet Passion dir. by Terence Davies (review)” (The Emily Dickinson Journal, 26(1), 2017); Michael Koresky: ”Staying In – Terence Davies’s A Quiet Passion” (Film Comment, September-October 2016)

– Ilpo Hirvonen 26.4.2024