Visuaalisesti huikea hallusinatorinen trippi on Cagen myöhäisuran uusia aluevaltauksia. Panos Cosmatoksen visioima maailma sähköistää kosmista hulluutta Cagen roolisuoritukseen miehenä, jonka tyttöystävä joutuu oudon uskonnollisen kultin kaappaamaksi. Tuloksena on maaginen yhdistelmä kauhua ja kauneutta sekä yksi islantilaisen säveltäjä Jóhann Jóhannssonin viimeistä elokuvista.

***

Mandy oli Nicolas Cagen uralla käänne, joka vaikutti merkittävästi siihen, miten yleisö suhtautui hänen näyttelijäntyöhönsä. Cagen ura oli ottanut taloudellisen ja kriittisen notkahduksen 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen taitteessa. Aiemmin yksi Hollywoodin parhaiten palkatuista näyttelijöistä kärsi talousvaikeuksista sekä sosiaalisessa mediassa leviävistä meemeistä, joissa Cagen valtavirrasta poikkeava ekspressionistinen näyttelijätyyli oli kontekstistaan irrotettuna joutunut ivan kohteeksi. Vaikka 2010-luvun alkupuoliskolle mahtui pieniä valopilkkuja, kuten päärooleja Paul Schraderin elokuvissa sekä vahva indie-draama Joe (2013), yleisellä tasolla taiteellinen kunnianhimottomuus ja/tai resurssien puute vaivasi ikääntyvän Cagen filmografiaa.

Ohjaaja Panos Cosmatos on elokuvan tekijä toisessa sukupolvessa. Hänen isänsä, ohjaaja George P. Cosmatos, tunnettiin suuren budjetin eurooppalaistuotannoista (The Cassandra Crossing, Escape to Athena) sekä Sylvester Stallonen kasariklassikoiden (Rambo: First Blood Part II, Cobra) hoviohjaajana. Hajurakoa nuorempi Cosmatos on ottanut isänsä tuotantoon ohjaamalla harvakseltaan elokuvia sekä vahvasti art house -modukseen keskittyvällä työotteellaan. Panos Cosmatosin esikoiselokuva Beyond the Black Rainbow (2010) oli huumetrippeistä inspiroitunut scifikauhu, jonka kunnianhimoinen elokuvakerronta hurmasi genrefanit. Mandyn tuottaja Elijah Woodin kysyessä Nicolas Cagea päärooliin, oli Beyond the Black Rainbow’n tuottamat painajaiset näyttelijälle syy suostua.

Elokuva on tarinalliselta kehykseltään yksinkertainen, perinteinen ja riisuttu. Yhdysvaltojen luoteisosassa vuonna 1983 uskonnollinen kultti nimeltä Children of the New Dawn murhaa Mandyn (Andrea Riseborough) epäonnistuneen rekrytointiyrityksen jälkeen jättäen samalla tämän aviomiehen Redin (Cage) verissä päin todistamaan tekoa. Redin kerätessä voimansa alkaa väkivaltainen kostoretki.

Mandy on selvästi ammentanut vaikutteita taide-elokuvasta ja eksploitaatiosta. Sen maailmankuva on mystisen toismaailmallinen, ja sitä tukee estetiikka, jota voisi luonnehtia abstraktiksi ekspressionismiksi. Cosmatos näyttää ottaneen vaikutteita monista lähteistä. Art house -tyylinen tunnelma, joka flirttailee väkivallan, huumeiden ja okkultismin kanssa, tuo mieleen Alejandro Jodorowskyn ja Kenneth Angerin elokuvat. Samalla nahka- ja kettinkielementit viittaavat Mad Maxin (1979) inspiroimiin toimintaelokuviin. Syntetisaattorimusiikki puolestaan liittää elokuvan kasarivaikutteiseen retroaaltoon, jonka Drive (2011) toi pinnalle. Jää katsojan päätettäväksi, onko neonvaloilla tyylittely ja kostoteema peritty Cosmatosin isän elokuvasta Cobra.

Mandy oli ilmestyessään festivaalihitti, joka oli yksi katalysaattoreista Nicolas Cagen urasta käydyn keskusteluilmapiirin moninaistumiseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa roolissa Cage purki esiintymiseensä omien sanojensa mukaan tuoreen avioeronsa aiheuttamaa surua ja turhautumista. Mandyssa nähty esitys onkin Cagen myöhemmän uran vahvimpia rooleja ja hyvä osoitus siitä, kuinka heittäytymiskykyinen, ennakkoluuloton ja intensiivinen näyttelijä onkaan kyseessä. Meemimaineelle vastapainoa tuo myös Ethan Hawken parin vuoden takainen kommentti siitä, että ”Cage on ainoa näyttelijä Marlon Brandon jälkeen, joka on uudistanut elokuvanäyttelyä.” Mandyn jälkeen Cagelta on tullut lähes vuosittain taiteellisesti kunnianhimoinen ja mielipiteitä jakava synkkäsävyinen elokuva. Näitä ovat muun muassa Color Out of Space (2019), Prisoners of the Ghostland (2021), Pig (2021), Dream Scenario (2023) sekä Longlegs (2024).

– Santeri Paju 25.8.2024