Venetsian elokuvajuhlilla kohahduttanut psykologinen draama lukeutuu roskapaavi John Watersin suosikkeihin. Kihlapari matkustaa häidensä aattona miehen lapsuuskotiin, jossa sulhanen sukeltaa muistojensa syövereihin ja joutuu kohtaamaan omat oidipaaliset kompleksinsa. Zetterlingin toinen ohjaus nojaa jopa edeltäjäänsä vahvemmin hahmojen subjektiivisuuteen ja symboliikkaan.

***

Öisissä leikeissä Mai Zetterling jatkaa esikoiselokuvansa Rakastavia pareja (1964) linjaa: vanha on revittävä jotta elämää voitaisiin luoda ja synnyttää uudelleen. Elokuva pyrkii erittelemään miespäähenkilönsä Janin sisäistä halvaustilaa, kyvyttömyyttä luoda omaa elämää ja irrottautua menneisyydestä. Kysymys on vaikeudesta vapautua lapsuuden ja järkyttävistä kokemuksista ja oman yläluokkaisen ympäristön tavoitteettomasta, myrkkyihinsä tikahtuvasta elämänmuodosta.

Zetterling kehittelee Janin muotokuvaa kahdessa aikatasossa. Elokuvan alussa hän saapuu morsiamensa kanssa perintökartanoonsa, jonka esineistä ja näkymistä aukeaa muistojen tie lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Öiset leikit on kuvaus tuskallisesta terapeuttisesta prosessista, jossa näkymätön napanuora äitiin katkeaa ja jossa aaveet, ”ystävät” – tai henget, kuten Fellinillä – ajetaan pois. Janin ja hänen äitinsä eroottinen suhde on kuin freudilaisen psykoanalyysin klassinen havaintoesimerkki: impotentin miehen on päästävä äitifiksaatioistaan saavuttaakseen miehuutensa ja rakastettunsa ja tämän hän tekee räjäyttämällä menneisyytensä linnan kirjaimellisesti ilmaan.

Elokuvan kaksi keskeistä naiskuvaa ovat korostetun vastakkaisia: vihantäytteinen äitikuva, jonka Ingrid Thulin tulkitsee loistokkaan kylmäkiskoisesti, ja Lena Brundinin lämpimän vetoava Mariana, joka auttaa Jania selviämään tilanteesta. Yksinkertaistavista piirteistä huolimatta Mai Zetterling tuntuu juuri näissä naismuotokuvissaan tai kahden naisen vuorovaikutuksessa olevan asian ytimessä: miehen vapautuminen on myös naisen vapautumisen edellytys, vasta vapauduttuaan miehen on mahdollista kääntyä naisen puoleen.

Mai Zetterlingin tavassa tehdä elokuvaa on yhä jäljellä vahvasti eklektisiä piirteitä: hahmoja ja tunnelmia jotka ovat kuin Bergmanilta, kuvia jotka ovat kuin Felliniltä, mestarillisia aikasiirtymiä saman kohtauksen sisällä jotka ovat kuin Alf Sjöbergin perua. Mutta myös hänen itsenäisyytensä on toisessa elokuvassa selvästi kasvanut: Öisissä leikeissä on intensiteettiä ja hahmotuksen morbidia raivoa jotka eivät ole mistään lainattavissa.

Voi jopa ajatella, että Zetterlingin elokuvan viehätys piilee enemmän rohkeassa ja hallitussa elokuvan keinojen käytössä kuin itse tarinassa, joka helposti vaikuttaa kaavamaiselta. Näemme perityn rituaalin toisensa jälkeen asetettuina yhteyksiin, jotka osoittavat rituaalin rituaaliksi ja ihmisen ihmiseksi. Esimerkiksi synnytyskohtauksen, sarkasmien, raamatunlauseiden ja rämäkän ilveilymusiikin persoonallisella ja epäpyhällä yhdistelmällä Zetterling onnistuu kouraisemaan yleisönsä sensuuriherkintä tajuntaa – tavalla joka ei jää pelkäksi mielenosoitukseksi.

– Mauritz Edströmin (1966) ja Eero Tuomikosken (1967) mukaan