THE FORBIDDEN ROOM (2015)
Tervetuloa sukellusvenematkalle elokuvan keskipisteeseen! Kadonneiden elokuvien nimistä ja juonikuvauksista innoituksensa saaneessa, unen logiikalla hengästyttävästi etenevässä runsaudensarvessa yllättävät siirtymät johtavat tarinasta seuraavaan, yhä syvemmälle. Mukana vilahtaa tuttuja kasvoja Udo Kieristä Mathieu Amalriciin ja Charlotte Ramplingiin.
***
Guy Maddinin luomuksista The Forbidden Room alkaa kylpemisellä ja oikeastaan jatkuukin kylvyllä, upottavalla sukelluksella elokuvahistorian pyörteisiin vesiin ja sen tiedostamattomaan. Se on enemmän kuin perinteinen ohjaustyö, ennen kaikkea elokuvallisten mahdollisuuksien ensyklopedinen yhteenveto sekä eräänlainen visuaalisilla ja kerronnallisilla tasoilla poriseva pata, kerrassaan mielikuvituksellinen tarinankerronnan runsaudensarvi. The Forbidden Room voidaan kuvata omaperäiseksi, uudelleenrakennetuksi episodielokuvaksi, joka koostuu hatarasti linkitettyjen osioidensa ja katkelmiensa rajusta virrasta. Erikoiseksi The Forbidden Roomin valmistumisen kannalta tekivät sen kuvaukset. Teos kuvattiin digitaalisesti ja näytettiin sekä taltioitiin elävän yleisön edessä studioissa Pariisin Pompidou-keskuksessa ja Centre Phissa, Montrealissa.
The Forbidden Roomissa tapahtumat sijoittuvat sukellusveneeseen, SS Plungerille, jonka pieni miehistö on tullut kriisin paikkaan. Kapteeni on eristäytynyt, räjähdysherkkä lasti on uhkaamassa tilannetta ja happi on loppumassa. Margot (Clara Furey) löytää reittinsä uneksimaan. Seuraamme häntä uuteen inkarnaatioon, muistinsa menettäneeseen kukkaistyttöön yökerhoon 1930- tai 40-luvun Hollywood-tyyliin Balille tai jonnekin sen tapaiseen ympäristöön. Pian huomio siirtyy tulivuoriin ja viidakkoheimoihin, mutta myös kirurgeihin, huijareihin, sokeisiin äiteihin ja jumalattomiin jälkeläisiin. The Forbidden Room rakentuu erilaisista kokonaisista tai osittaisista tarinoista, lukuisista henkilöhahmoista ja näyttelijöistä. Jotkut esittäjistä vilahtavat (Charlotte Rampling, Adèle Haenel), osa tutkitsee puolestaan useampia rooleja (Geraldine Chaplin, Mathieu Amalric, Udo Kier).
Vaikka Allan Dwanin vuoden 1914 kadonneesta draamasta nimensä saanut, yhdessä Evan Johnsonin kanssa ohjattu The Forbidden Room ei juuri muistutakaan toisia elokuvia, tiettyjä vertailukohteita voidaan rakenteen puolesta löytää. Bunuelin Vapauden aave on luonteensa puolesta yksi, Monty Pythonin tv-sarjan jaksot niiden pirstaloitumisen vuoksi toinen. Kerronnan muodoissa voidaan tuoda esille yhtäläisyydet myös Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies. Toinen läheinen yhtymäkohta on sisäkertomusrakenteestaan tunnettu Jan Potockin 1800-luvun painajaismainen romaani The Saragossa Manuscript, josta puolalainen Wojciech Has teki vuonna 1965 kuuluisan elokuvansa. Monet The Forbidden Roomin tarinoista saivat inspiraationsa vanhoista, kadonneista elokuvista, jotka herätettiin henkiin persoonallisen mielettömällä tavalla. Rakenteen osalta myös Raymond Rousselin kirjoitukset ja runot antoivat Maddinille teoksen hahmottamiseen ideoita.
Maddinin omalaatuiset piirteet ovat tunnusomaisia teokselle. Käytetyksi tulevat jo Maddinin aiempien Tales from the Gimli Hospitalin ja Archangelin keinot: liioiteltu puhutun dialogin esittämistapa sekä absurdit, vihjailevat välitekstit, melodramaattinen kerronnallinen sisältö ja visuaalinen tyyli, joka lainailee pastissinomaisesti vanhoilta elokuvan aikakausilta ja mykkäelokuvilta. Maddinin mielikuvituksellinen työ vaikuttaa tietyssä kohtaa siltä kuin olisimme todistamassa elokuvan syntymisen Big Bangia, jonka on aiheuttanut Mélièsin, Feuilladen, Jules Vernen ja Max Ernstin apokalyptinen yhteentörmäys. Kokemuksena The Forbidden Room on kuin huumeinen unitila ja seikkailullinen löytöretki ympäri maailman. Murnau, Borzage ja Tourneur ovat esimerkiksi olemukseltaan mieleentulevia vertailukohteita, vaikka Maddinin yksittäiset otokset eivät suoranaisesti näistä ohjaajista muistuttaisikaan. Maddin ei niinkään tee pastisseja tai luo uudelleen entisajan elokuvan tyylejä, vaan omalla tavallaan luo kunniaa menneen maailman vaikutteilleen. On todettava myös, että Maddin on käyttänyt elokuvissaan äärimmäisyyteen menevää emotionaalisuutta ja hänen melodraamansa saavat jopa kammottavia tai farssimaisia painotuksia. Kuitenkin tämä puoli on otettava vakavasti. Niin Forbidden Roomissa tuntee ryöpsähtävätkin suorastaan pintaan ja tunne ottaa siinä monenlaisia muotoja. Kylvystä voi nauttia, mutta katsojaa on syytä varoittaa, se on nimittäin kuuma!
– Jonathan Romneyn (The Infernal Ecstatic Desire Machine of Guy Maddin/Film Comment) mukaan Joona Hautaniemi 2020.