ARCHANGEL (1990)
Maddinin toinen pitkä elokuva on toteutettu 1920-luvun ensimmäisten osittaisten äänielokuvien tyyliin: kerronnassa vuorottelevat ääniraita ja välitekstit. Surrealistisessa tarinassa muistinmenetykset vaivaavat ja identiteetit sekoittuvat, kun kanadalainen sotilas päätyy Pohjois-Venäjän Arkangeliin bolševikkikapinan aikaan vuonna 1919.
***
Kanadalainen Guy Maddin (s.1956) on monipuolinen ja ansioitunut tekijä elokuvan ja taiteen saralla. Hän on paitsi elokuviensa ohjaaja myös käsikirjoittaja, kuvaaja ja leikkaaja. Arvostusta hän on kerännyt niin lyhyillä kuin pitkillä persoonallisilla elokuvillaan sekä installaatiotaiteellaan. Maddin kertoo eriskummallisessa, usein runollisessa ja surrealistisessa teoksessaan Archangel tarinan yksijalkaisesta kanadalaisesta lentäjästä, joka löytää itsensä keskeltä arktista talvea. Pohjois-Venäjän Arkangelin satamakaupunkiin, vuoteen 1919 ja bolševikkikapinan aikoihin sijoittuvassa elokuvassa päähenkilö luutnantti Boles (Kyle McCulloch) uskoo löytäneensä kuolleen rakastettunsa Iriksen reinkarnaation uuden naisen Veronkhan (Kathy Marykuca) muodossa. Maantieteellisesti eristyksissä oleva pohjoinen kaupunki on puitteiltaan täydellinen paikka unelmoida ja se luo oivasti Archangelissa myös ympärilleen oman maailmansa kadotetuille sieluille.
Maddin liioittelee jo entuudestaan unenomaisen tarinan olemusta tekemällä siitä varhaisten äänielokuvien kaltaisen tekniikaltaan ja lisäämällä kokonaisuuteen surrealistisia elementtejä esimerkiksi pelkästään naissotilaiden puvustuksen osalta. Lumiselle tundralle sijoittuva ja pimeitä hetkiä sisältävä Archangel suorastaan ansaitsee tulla kuvatuksi mustavalkoisena. Elokuvan miljöö sopii täydellisesti ohjaajan melankoliaan. Archangelin tyyli muistuttaa ajasta, kun 1920-luvun mykkäelokuvista siirryttiin äänielokuviin. Mykkäelokuvien kauden vaikutteita on havaittavissa ja Archangel tuo mieleen Sergei Eisensteinin, neuvostoajan agit-prop -elokuvantekijöiden sekä Erich von Stroheimin ohjaustyylin.
Elokuvaa on tulkittu siten, että kaikki sen henkilöhahmot ovat jossain osassa elokuvaa muistinsa menettäneitä. Tämä havainto pätee henkilöhahmoista myös Philbiniin ja Veronkhaan, mutta tilanne on tietyssä kohtaa päinvastainen luutnantti Bolesin tapauksessa. Häntä vaivaa kirous: hän ei millään saa kuollutta Irista mielestään. Identiteetit sekoittuvat elokuvassa paitsi Bolesin mielessä Irisin ja Veronkhan kohdalla myös muiden osalta. Philbin ei enää muista olevansa naimisissa Veronkhan kanssa ja Veronkha puolestaan tohtorin hypnoosin jälkeen erehtyy luulemaan Bolesia Philbiniksi. Maddin on kertonut, että Alfred Hitchcockin Vertigo toimi omalta osaltaan inspiraation lähteenä hänen toiselle ohjaustyölleen. Kokonaisuudesta syntyikin yhdistelmä tragikoomista melodraamaa, identiteettien sekoittumista, freudilaisuutta, surrealismia ja hullusti vinoutuneita versioita 1900-luvun alun historiasta. Johdonmukaisesti Archangel ei ole komediaa, leikillistä campia tai vakavaa draamaa, vaikka se voikin joskus muistuttaa kaikkia näitä, joinain hetkinä jopa kaikkia yhtä aikaa.
Takaumat, unijaksot and selittämätön fantasia luonnehtivat osaltaan elokuvaa ja tuntuvat vaikuttavan todelta – tai epätodelliselta – kuten Venäjän vallankumous tai ensimmäinen maailmansota. Kuollut ja poissaoleva Iris on yhtä paljon läsnä ja yhtä tärkeä henkilöhahmo kuin elävät ja näkyvät Veronkha ja Danchuk. Archangelin status itsessään pastissina, parodiana tai itseohjautuvana narratiivina on yhtälailla epäselvä. Tällaisesta monitulkintaisuudesta ja muistinmenetysten virrasta tulee niin muodollisesti kuin temaattisesti määritelmä, mitä Archangel on: kuumeinen uni, missä niin katsojat kuin henkilöhahmotkin molemmat eksyvät – ajatuksiinsa vaipuneeseen, hämmentyneeseen mielihyvään.
– Daniska Esterhazyn (Canada on Screen/TIFF), Jonathan Rosenbaumin (Chicago Reader), Gregory, J. Smalleyn (366 Weird Movies) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 26.2.2020