MY WINNIPEG (2007)
Hykerryttävä ”dokufantasia” sekoittaa Maddinin omaelämäkertaa hänen kotikaupunkinsa Winnipegin todelliseen ja keksittyyn historiaan. Essee-elokuva kohtaa metafiktion: Kehyskertomuksessa fiktiivinen Maddin palkkaa näyttelijöitä rekonstruoimaan lapsuusmuistojaan ja toivoo voivansa elokuvan valmistumisen myötä vihdoin jättää jäisen kaupungin taakseen.
***
Kanadalainen Guy Maddin on tehnyt puoliksi omaelämäkerrallisia elokuvia läpi uransa. Sen aikana hän on kertonut kiehtovan omaperäisiä tarinoita vaikutteinaan vanhojen aikojen elokuvat sekä unohdetut kansantarut, joita hän on imenyt itseensä vuosikymmeniä maatessaan Winnipegin sohvallaan. Kuitenkin puoliksi omasta elämästä ammentavat teokset ovat muuttuneet outojen ja merkillisten Cowards Bends the Kneen (2003) ja Brand upon the Brainin! (2006) myötä entistä henkilökohtaisimmiksi ja vielä enemmän omaelämäkerrallisiksi. Niin kutsuttuun Me-trilogiaan luetaan myös persoonallinen, eriskummallinen ja ihastuttava My Winnipeg (2007). Ohjaustyö on luokiteltavissa dokumentoivaksi historiikiksi tai dokufantasiaksi ohjaajan lumisesta kotikaupungista sekoittuen Maddinin lapsuusmuistoihin, tai näin ainakin tekijä itse väittää.
My Winnipeg onkin suorastaan järjettömän absurdi aihepiireiltään ja yksityiskohdiltaan aina korruptioituneesta miesten kauneuskilpailun tuomaroinnista Maddinin muistoihin paikallisesta televisiosarjasta, missä yliherkkä mies jokaisessa jaksossa viettää aikaansa kallionkielekkeellä uhaten tappaa itsensä. Tästä huolimatta elokuva koskettaa todellisia menetyksen ja katumuksen tunnetiloja. Maddin hyödyntää erilaista elokuvamateriaalia, kotivideoita ja nukketeatteria. Muuttuvat ajat heijastuvat omaelämäkerrallisessa kaupunkiteoksessa. Kauppoja on suljettu ja lakkautettu, jääkiekkojoukkueita lähtenyt Winnipegistä ja tietyt historialliset konfliktit ovat jo mennyttä elämää. Maddinin kerronta toimii puoliksi tummasävyisenä mahtailuna, puoliksi beat-runoutena. Osansa kudelmassa saavat myös hallituksen tilat sekä Maddinin nuoruudenmuistot kasvaessaan hänen perheensä kauneussalongin yläkerrassa, aistien ”naisellisen turhamaisuuden ja epätoivon”. Hauskin ideoista on ollut palkata näyttelijät esittämään Maddinin perhettä, luomaan uudelleen taiteilijan lapsuuden maisemaa.
Keskiössä on kaupunkinäkymä, missä historialliset totuudet saattavat vaikuttaa omituisilta ja fantasiat kertakaikkisen arkipäiväisiltä. Kaikki tapahtuu lumipeitteen alla unen valtakunnassa. Maddin kuvaa Winnipegiä unissakävelijöiden ja uneksijoiden kaupunkina, jossa on kymmenkertainen määrä ihmisiä nukuksissaan liikkeellä. Unissakävelijät ja hypnotisoidut ovat jotain itseään suurempaa ja heidän liikkeitään voi sanella jokin suurempi mielihalu. He heräävät ainakin silloin, kunnes he kohtaavat unissaan jonkin traumaattisen totuuden, joka uhkaa heidän fantasioidensa johdonmukaisuutta.
Kaupunkisinfonioita elokuvataiteen saralla alettiin tehdä 1920-luvulla. Tästä alalajista tunnettuja varhaisia esimerkkejä ovat Charles Sheelerin ja Paul Strandin Manhatta (1921), Alberto Cavalcantin Rien que les Heures (1926), Jean Vigon Nizzasta puheenollen (1926), Walter Ruttmannin Berliini: Suurkaupungin sinfonia (1927) sekä Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929). Ruttmannin ja Vertovin teokset ovat niitä, joilla on ollut Maddiniin suurin vaikutus. Maddinin Winnipeg on kuitenkin enemmän muistiin, uniin sekä fantasioihin nojaava kokonaisuus. Tehden omat kiertotiensä Maddin muuntaa Winnipegin mysteerien kaupungiksi. Se ei ole vähempää kuin Feuilladen Pariisi labyrinttimäisine kujineen, salaperäisine monumentteineen ja kummallisine maamerkkeineen. Kaiken kaikkiaan Guy Maddinia ovat inspiroineet hänelle usein läheiset neuvostoajan konstruktivismi, saksalainen ekspressionismi sekä Ranskan ja Katalonian surrealismi, jotka kehittivät tekniikoita ja tapoja kuvaamaan muistinmenetystä, hypnoosia sekä näkyjä kuolemasta ja etenkin painajaisista sekä unista yleensäkin.
– Noel Murrayn (A.V.Club) ja Darren Wershlerin (Guy Maddin’s My Winnipeg) mukaan Joona Hautaniemi 2020.