THE GREEN YEARS (1963)

Paulo Rochan debyytti kuvaa maaseudulta kaupunkiin muuttaneen miehen ja hienostoperheen palvelijan vihreitä vuosia ja 1960-luvun murrosta maaseudun ja kaupungin välillä. Keskiössä ovat ensirakkauden epävarmat askeleet, jolloin tanssilattialla varpaat tulivat tallotuksi ja jolloin Lissabonin laidoilla vielä kasvoi oliivipuita. Portugalilaisen kitaran mestari Carlos Paredes sävelsi elokuvan romanttisen nimikkokappaleen.

***

Portugalilaisen elokuvahistorian yksi tärkeimmistä ohjaajista Paolo Rocha (1935–2012) muutti Portosta Lissaboniin opiskellakseen lakia. Hän kuitenkin hylkäsi lain melko nopeasti ja lähti Ranskan elokuvainstituuttiin (IDHEC) opiskelemaan elokuvaa. Siellä hän tapasi Jearn Renoirin ja työskentelin hänen elokuvassa The Elusive Corporal (1962). Palattuaan Portugaliin hänen ensimmäinen elokuvansa oli monien nuorten elokuvantekijöiden tavoin omiin tuntemuksiin ja kokemuksiin pohjautuva Os Verdes anos (vihreät vuodet).

Elokuvassa nuori mies (Rui Gomes) saapuu maaseudulta junalla Lissaboniin. Setää näy asemalla hakemassa häntä, joten hän on istumassa iltapäivää tavernassa. Hän saa töitä suutarilta ja tapaa nuoren sisäkön (Isabel Ruth) läheisestä kerrostalosta. Heidän välilleen kehkeytyy suhde ja yhdessä he ryhtyvät tutustumaan Lissabonin anteihin.

Elokuvan nimi Vihreät vuodet tarkoittaa portugalin kielellä nuoruuden vuosia. Elokuvan keskiössä on ensirakkauden huuma ja epävarmuuden askeleet, jolloin tanssilattialla varpaat tulivat tallotuksi. Nuori pari käyskentelee oliivipuiden katveessa, joiden vehreys kalpenee nuoren parin vihreyden edessä.  Ruth tulkitsee ujoa sisäkköä herttaisella naturalismilla ja Gomes personifioi junan tuoman maalaisen kömpelyyden ja tahattoman huumorin. Ruthista tuli Rochan tärkein muusa hänen 50-vuotisen uransa aikana.

Roberto Turigliatton Rocha-kirjassa portugalilaisen elokuvan isähahmo Manoel de Oliveira kertoi elokuvasta seuraavaa: ”päähenkilön kilpailija ei ole toinen mies, jonka hän voisi surmata intohimon sokaisemana. Ei. Hänen kilpailijansa on elämä, mysteerinen salaovi, kaivo, jonka luona hahmo käy heti elokuvan alussa ja joka yllyttää häntä heittämään kiven. Nuorella miehellä on iso ongelma. Hän muutti kaupunkiin, joka on täynnä elämää ja alati liikkeessä ja hän itse ei tiedä miten elää. Mikä vielä pahempaa, häntä ympäröivät ihmiset elävät täysillä ja tekevät sen vielä hyvin. Tämä on kenties se seikka joka ajaa hänet hulluksi.”

Elokuva tavoittaa päähenkilön toiseuden avulla myös 1960-luvun alun murroksen maaseudun ja kaupungin välillä. Elokuvassa nähdään maisemia ja aikakausi jolloin Lissabonin laidoilla vielä pystyi löytämään oliivipuita. Laitakaupungin miljööt tuovat mieleen Pier Paolo Pasolinin ensielokuvat Accattonen (1961) ja Mamma Roman (1962).

Kaikkea tätä siivittää portugalilaisen musiikin hienoin kitaristi Carlos Paredes, joka teki elokuvan nimikkokappaleen. Eniten portugalilaista identiteettiä kaksitoistakielisellä kitaralla jäljittänyt säveltäjä tunnetaan eniten tästä raikkaasta ja romanttisesta kappaleesta, josta on kasvanut elokuvan ohella todellinen ikivihreä.

– Eri lähteiden mukaan Otto Kylmälä 2020