TÄMÄ ON SUOMI – MAA VAILLA SYNTIÄ (1970)

Dove non è peccato
Ohjaaja
Antonio Colantuoni
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K7
Kesto
87 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 4K DCP
Lisätieto
KAVIn digitointi Cineteca Nazionalen (Rooma) 35 mm -kopiosta

Sauna, metsä, sodan traumat, viinan vaikutukset ja pohjoisen porot: täysin tuntemattomaksi jäänyt Antonio Colantuonin mondo-harvinaisuus rakentaa Suomi-kuvansa tutuista eväistä, mutta liioitteluun luottava tyylilaji puristaa aineksista ennennäkemätöntä herkkua. Lapista käynnistyvän läpileikkauksen sävelsi mondo-genren toinen hittimaakari Piero Umiliani (”Mah nà mah nà”), jonka melodiat tarttuvat päähän kuin purukumi. Kokonaisuus huipentuu suomalaisen urheiluhulluuden valtavaan freskoon!

***

Gualtiero Jacopettin ja kumppanien Mondo cane (1962) rakensi maailman menosta räväkän ja vauhdikkaan kaleidoskoopin. Kohudokumentin ilmiömäinen suosio käynnisti kiivaan jatko-osien ja sukulaisteosten tehtailun. Jo vuonna 1963 ”mondoelokuva” muodosti itsenäisen, kasvavan lajityypin, jolla oli muista dokumenteista poikkeavat pelisäännöt ja villimpi luotettavuuden aste. Pohjoismaat löysivät nopeasti paikkansa genren maailmankartalla. Jacopettin ryhmän Maailman naiset (La donna nel mondo, 1963) kommentoi Ruotsin edistyksellistä sosiaalipolitiikkaa ja opiskelija-asuntolan elämää osana globaalia kulttuurierojen paraatia. Gianni Proian Ecco (Il mondo di notte n. 3, 1963) ja Romolo Marcellinin Tabu (I tabù, 1963) esittelivät Tukholman nuorisojengejä ja poronhoidon karskeja piirteitä Lapissa (tiettävästi kohtauksia ei kuvattu Suomen puolella). Mondo Teenon (1967) kansainvälisen ohjaajaryhmän eräs jäsen oli Ruotsin nuoria taltioinut Jörn Donner.

Luigi Scattinin Svezia, inferno e paradiso (1968) osoitti, että ruotsalaisessa kulttuurissa riitti aineksia omaan yhden valtion mondoelokuvaan. Valttikortteihin kuului Piero Umilianin melodinen jazzmusiikki, ja pirteä Mah Nà Mah Nà -laulu jäi elämään omaa elämäänsä tv-komedioiden ja lastenohjelmien kestohittinä. Vuonna 1969 valmistui Sergio Martinon ohjausdebyytti Synnin palkka eli Mille peccati… nessuna virtù (”Tuhat syntiä… Ei yhtään hyvettä”). Tekaistujen tilanteiden putki sisältää saunapainotteisen Suomi-osion, mutta taustalla vilahtava Ruotsin lipuilla koristeltu joulukuusi todistaa, että tämäkin jakso on filmattu länsinaapurissa.

Toinen esikoisohjaus, pientä Turris Film -yhtiötä johtaneen Antonio Colantuonin Dove non è peccato (”Siellä se ei ole syntiä”) on kokonaan Suomelle omistettu katselmus, joka veti Mondo-Euroopan itärajan Karjalaan. Mies- ja naispuolisen selostajan kommentoima kavalkadi alkaa jäänmurtajista, hylkeenpyynnistä ja castrazióneen huipentuvasta “pakollisesta” porokohtauksesta, jota säestää Piero Umilianin säveltämä western-henkinen trumpettisoolo. Säveltäjä Umiliani ja opiskelijoiden kostea vappujuhlinta ovat Colantuonin teoksen ja Svezia, inferno e paradison yhteisiä nimittäjiä.

Suurin osa materiaalista on filmattu vuoden 1969 Suomessa. Colantuonin kohtauksia täydentävät valitut suomalaiset arkistofilmit. Kokonaisuus kuuluu paheksutun lajinsa asialliseen laitaan eikä panosta räikeisiin vääristelyihin tai raadolliseen hyväksikäyttöön. Sensaatiohakuisia sävyjä ei kaihdeta, mutta metsäteollisuuden, urheilun, saunakulttuurin, sotahistorian ja ankaran luonnon teemat eivät juuri poikkea siitä asialistasta, jolla virallinen Suomi on halunnut profiloitua maailmalla.

Vain yhden elokuvan ohjannut Colantuoni on jäänyt ymmärrettävästi paitsioon historiankirjoissa, joihin saman hektisen aikakauden tuotteliaatkaan italialaiset tekijät eivät tahdo mahtua. Pääkäsikirjoittaja Augusto Marcellin filmografiasta löytyy toinen samanhenkinen teos, Luigi Vanzin ohjaama America paese di Dio (1966) (”Amerikka, Jumalan maa”).

Dove non è peccato sai kotimaassaan ensi-illan keväällä 1970. Tiettävästi elokuvaa ei onnistuttu myymään ulkomaille eikä se myöhemmin saanut videolevitystä. Jopa suositun Umilianin soundtrack jäi vaille julkaisua. Italian televisiossa elokuva on kuitenkin esitetty.

Valmistuttuaan Dove non è peccato jäi Suomessakin vaille huomiota, mutta Peter von Bagh taustoitti hanketta viimeisessä kirjassaan, omaelämäkerrassa Muisteja (Like, 2014). Nimeltä mainitsematon tuotanto on anekdootti luvussa, jossa hän muistelee aseetonta palvelusta Helsingin kirurgisessa sairaalassa.

”Minut filmattiinkin. Taloon oli soitettu ja kerrottu, että italialainen ryhmä haluaa kuvata aseistakieltäytyjän päivää. Olin yksin vuorossa, joten italialaiset kuvasivat roskapussien tyhjentämisen draaman. Haastattelija oli nuori kaunis nainen, jossa oli jotain tuttua. Oivalsin yhtäkkiä, että hän oli Giorgia Moll, tulkkityttö Godardin Le Mépris -teoksesta, ja sitä ennen Mankiewiczin Hiljaisen amerikkalaisen vietnamilaisnainen. Muistikuvassa Giorgia Mollista Kirurgin roskakuilulla riitti sulattelemista pitkään.”

Peter von Bagh saa elokuvassa jykevät kansallis-kulttuuriset raamit, sillä hänet nähdään myös Sibelius-monumentin juurella kertomassa elämänfilosofiastaan, jonka Colantuoni rinnastaa pyörivällä katsomolla varustetun Pyynikin kesäteatterin Tuntemattoman sotilaan armeijanostalgiaan. Esiintymisen kiinnostavuutta nostaa von Baghin tausta Gualtiero Jacopettin koulukunnan kiihkeänä paheksujana, jolla oli kuvauksiin suostuessaan vankka käsitys italialaisten dokumenttien värikkäistä ja pimeistäkin puolista. Kohtausta voi tulkita pohjimmiltaan avarakatseisen kriitikon kädenojennuksena mondoelokuvan maltillisen siiven suuntaan.

– Lauri Lehtinen, Antti Suonio, 7.3.2020