INGRIDIN TIE (1973)

Insesti-isäänsä pakeneva Ingrid päätyy Rovaniemeltä Roomaan. Sadistisiin rituaaleihin mieltyneet uusfasistit tarjoavat urbaanimpaa rappiota, joka näytti mallia Pasolinin Salòlle. Fellinin La dolce vitan käsikirjoittaja Brunello Rondi oli filosofi, musiikintutkija ja kohuaiheiden kunnianhimoinen käsittelijä. Suomessa vihdoin esille pääsevä Ingridin tie on kärkityö, joka sai innoituksensa ohjaajan vierailusta Jyväskylän kesä -tapahtumassa 1967.

***

Italialainen elokuvakulttuuri on jäsentänyt itseään jaottelulla cinema d’autoreen ja cinema di genereen, tekijä- ja genre-elokuviin. Puhtaaksiviljeltyjen taiteilijoiden ja lajityyppiviihteen tekijöiden maailmoiden välillä oli eroja, mutta ei ole vaikea löytää toimijoita, jotka kuuluivat kumpaankin ryhmään. ”Renessanssi-ihmiseksi” luonnehdittu Brunello Rondi (1924–1989) oli runoilija, filosofi, musiikkitieteilijä ja arvostelija, joka profiloitui 1970-luvulla raflaavien naisvankilatarinoiden ja softcore-seksielokuvien ohjaajana. Rondi oli hankkinut elokuvalliset kannuksensa Roberto Rossellinin ja Federico Fellinin assistenttina ja käsikirjoittajana, joka sai Ihanan elämän (La dolce vita, 1960) kirjoittajatiimin jäsenenä Oscar-ehdokkuuden. Rondin ohjausdebyytti oli yhdessä Paolo Heuschin kanssa ohjattu Pier Paolo Pasolinin romaanin sovitus Una vita violenta (1962). Vuonna 1967 Rondi vieraili Suomessa alustamassa Jyväskylän kesän Roberto Rossellini -retrospektiiviä, jonka Ingrid Bergman -elokuvaa Europa ’51 (1952) hän oli käsikirjoittanut. Jyväskylässä nähtiin myös Rondin kiitetty ja kiistelty oma ohjaus, taikauskoista maalaiselämää realistisesti kuvaava Il demonio (1963).

Suomen-vierailu lienee antanut jonkinlaisen kimmokkeen Rovaniemeltä Italiaan päätyvän suomalaisen koettelemusten kuvaukselle Ingrid sulla strada (1973). Rossellinin näyttelijäpuolison kaima Ingrid (Janet Agren) on alkoholisoituneen insesti-isänsä traumatisoima nuori nainen, joka ajautuu prostituoiduksi. Hän uskoo voivansa hallita miehiä määräämällä heidät maksamaan kehostaan, mutta ei pysty välttämään riistoa ja nöyryytyksiä. Ingridin uusi ystävä on hyväntahtoinen kollega Claudia (Francesca Romana Coluzzi), jonka rakastaja Renato (Franco Citti) on uusfasistisen ryhmän julma johtaja. Seksityöläisten värikkään alamaailman hahmoihin kuuluu myös Enrico Maria Salernon esittämä nekrofiliaan taipuvainen aristokraatti.

Artikkelissaan ”Rediscovering Brunello Rondi” (Offscreen, 12/2011) Roberto Curti kirjoittaa, että Rondi törmäyttää komediaa ja tragediaa arvaamattomasti. ”Näyttää siltä, kuin ohjaaja olisi halunnut palata Ihanaan elämään. Rooma, jonka näemme Ingrid sulla stradassa on villi ja sekasortoinen, täynnä illuusionsa menettäneitä taiteilijoita, jalosukuisia perverssejä, uusnatseja ja pommi-iskuja. Se on hysteerinen ja julma suurkaupunki, Baabel romahduksen partaalla, ”kaupunki täynnä ei-mitään”, kuten Salerno sanoo. Yleisö oli todennäköisesti hämmästynyt: elokuva oli liian vulgaari ja väkivaltainen älymystölle, ja silti liian älyllinen niille, jotka olivat ostaneet pääsylipun nähdäkseen paljasta pintaa.”

Cinema d’autore -historiankirjoituksessa Ingrid sulla strada voidaan yhdistää paitsi Ihanaan elämään myös Salóon (1975), sillä Rondin roomalaisfasistien rujoimmat edesottamukset ovat huomattavan samankaltaisia kuin Pier Paolo Pasolinin jäähyväiselokuvan sadistiset rituaalit. Italialaiset lähteet pitävät todennäköisenä, että vaikutteiden välittäjä oli Ingrid sulla stradassa kunnostautunut Pasolinin luottonäyttelijä Franco Citti.

– Lauri Lehtinen 18.3.2020