PAPAYA: LOVE GODDESS OF THE CANNIBALS (1978)

Italian ahkerimman kulttiohjaajan Joe D’Amaton teoksessa Sirpa Lane kuuluu tutkijatiimiin, joka yrittää saada alkuperäisväestön muuttamaan pois ydinkoealueelta. Mystisen Papayan viettelykset ja kannibalismi sotkevat suunnitelmat. Stelvio Ciprianin soundtrack sykkii kuumia rytmejä.

***

Italialaisen populaarielokuvan 1900-luvun lopun huippukautta leimasi kansainvälisyyden ohella ulkopoliittinen juonne, viihteellistetty mutta luonteva kiinnostus kolmatta maailmaa ja kolonialismin vastavoimia kohtaan. Demokraattiset viestit pääsivät esille ajanvietteen ja kaupallisen tuotannon ehdoilla, mutta kompromissien (jotka kuuluvat normaaliin poliittiseen vaikuttamiseen) positiivisena puolena voi nähdä sen, että katsojat eivät joutuneet puhtaaksiviljellyn ideologisen pakkosyötön kohteiksi. Taistelu Algeriasta ja muut Gillo Pontecorvon vastarintadraamat ovat antikolonialistisen italoelokuvan tunnettuja huippuja. Monet niiden asetelmat toistuivat vallankumousaiheisissa spagettiwesterneissä, ja kolmannen maailman puolustautumista löytyy muistakin lajeista, jopa eroottisen elokuvan hämyisestä aluskasvillisuudesta.

 Joe D’Amato -taiteilijanimeä käyttäneen ohjaaja-kuvaaja Aristide Massaccesin (1936–1999) Papaya dei Caraibi on Karibianmeren maisemiin sijoittuva kauhuvivahteinen tarina heimosta, jota ollaan häätämässä asuinsijoiltaan länsimaista suurteollisuutta palvelevan ydinvoimalahankkeen tieltä. Nimihenkilö Papaya on mystinen naishahmo, jonka kyky vetää valkoisia miehiä puoleensa on keskeisessä osassa alkuperäisväestön salaisessa taistelussa kotiseutunsa puolesta. Suomalaisen Sirpa Lanen esittämä länsimainen journalisti Sara todistaa primitiivisten ja modernien voimien konfliktia. Geologitiimin jäsenet saavat surmansa yksi toisensa jälkeen. Muutamat levitysnimet määrittelevät Papayan ”kannibaalien rakkauden jumalattareksi”. Kyse ei ole täysiverisestä kannibaalielokuvasta, vaikka alkuvoimaisissa rituaaleissa kajotaan ihmislihaan.

 Laura Gemserin suosituista Musta Emanuelle -elokuvista Suomessa tunnettu Joe D’Amato oli äärimmäisen tuottelias tekijä, joka pystyi liukuhihnamaiseen tehtailuun ilman isoa koneistoa. Rujoiksi äityneet sensaatiot, teknisesti pätevä ote, hieman tasapaksu tyyli ja eksoottiset lokaatiot kuuluivat tekijän tavaramerkkeihin. D’Amato ohjasi yhteensä 195 kokoillan elokuvaa. Vuosina 1978 ja 1979 valmistuneista kahdestatoista D’Amato -elokuvasta yhdeksän filmattiin Dominikaanisessa tasavallassa. Näistä ensimmäisenä valmistui toukokuussa 1978 Santo Domingossa kuvattu Papaya dei Caraibi, jonka erotiikka pysyy softcore-asteella.

 Myöhemmissä Karibian-kauden tuotannoissaan D’Amato ryhtyi sisällyttämään elokuviinsa hardcore-pornografiaa, mikä oli italialaiselta teatterielokuvien ohjaajalta poikkeuksellista sumeilemattomuutta. Atlantic Filmin Suomessa dvd:nä julkaisema Porno Holocaust (1981) on karibialaista hardcore-hybridivaihetta edustava Papaya dei Caraibin sukulaisteos, jossa ydinsäteilyä saaneet mutantit vaanivat tutkijoita tropiikissa. ”Kamppailu elämästä ja kuolemasta saa uusia hirviömäisiä piirteitä, kun radioaktiivista spermaa syöksevä seksipeto ilmaantuu tekemään kuolettavia tuhojaan”, dvd-julkaisun takakansiteksti luonnehtii. Pornosta tuli monipuolisen ohjaajan uran loppuvaiheita leimannut lajityyppi, kun italialaisen populaarielokuvan muut genret hiipuivat yksi toisensa jälkeen.

 Loppuun asti aktiivinen Joe D’Amato kuoli Sirpa Lanen tavoin vuonna 1999. D’Amato sai äkillisen sydänkohtauksen. Elokuva-alalta vuoden 1983 jälkeen vetäytynyt Sirpa Lane menehtyi pitkään potemaansa aidsiin 46-vuotiaana Espanjan Formenterassa.

 – Lauri Lehtinen 16.6.2020