THE LIGHTHOUSE (2019)

Jean Grémillonin runollisen huuruisessa kauhuelokuvassa Gardiens de phare isä ja poika ovat kuukauden majakkakomennuksella, kun toista puree vesikauhuinen koira. Robert Eggersin The Lighthouse jatkaa 90-vuotta aikaisemmin aloitettua keskustelua sulavasti kuvaamalla kahden majakanvartijan komennusta 1800-luvun lopulla. Sen aikana nuori timpuri joutuu kestämään vanhan merikrapun simputusta ja ryyppäämistä sekä kuuntelemaan hänen housuistaan päästelemiään sumutorvia. Molemmat elokuvat kuvaavat kunnianhimoisen visuaalisesti, kuinka hulluuden tummat sadepilvet laskeutuvat kivikkoisen saaren ylle.

***

Käsikirjoittaja-ohjaaja Robert Eggers kuuluu amerikkalaisen kauhuelokuvan uuteen sukupolveen. Viime vuosina indie- ja lyhytelokuvien parista nousseet persoonat ovat tehneet kauhugenrestä taiteellisesti kunnianhimoista, mitä se on kipeästi kaivannut 1990-luvun teinikohellusten ja Paranormal Activity (2007) -jatko-osien jälkeen. Tekijät kuten Jordan Peel (Get Out, US), Ari Aster (Hereditary, Midsommar) ja David Robert Mitchell (It Follows) ovat kaikki omalla tavallaan tuoneet kauhukerrontaan takaisin joko poliittisuutta, vahvoja henkilöhahmoja, genrekokeiluja tai yhteiskunnan kauhukuvia.

Amerikkalainen kauhu on vihdoin yhtä mielenkiintoista kuin 1970-luvun yhteiskunnallista keskustelua peilaavan kauhuboomin aikana. Eggers ei elokuvantekijänä kuvasta nykymaailmaa, vaan ammentaa töihinsä menneistä aikakausista ja vahvoista mytologioista. Hänen debyyttielokuvansa The VVitch: A New-England Folktale (2015) käsitteli 1600-luvun noitapelkoja pienessä Uuden-englannin kylässä ja erinäisten tietojen mukaan Eggers valmistelee joko uusintaversiota Nosferatu-klassikosta tai 900-luvulle sijoittuvaa viikinkikertomusta. Myös hänen uusin elokuvansa sijoittuu aikaan, jolloin legendat ja uskomukset toimivat sytykkeenä kauhukertomuksille.

The Lighthouse kertoo kahden majakanvartijan neljän viikon komennuksesta 1800-luvun lopulla. Alusta asti miehet eivät tule keskenään toimeen ja saari tuntuu kiusallisen ahtaalta. Vanha merikrapu, konkkajalka Thomas Wake (Willem Dafoe) simputtaa ensimmäisellä majakkakokemuksellaan olevaa entistä timpuria Ephraim Wilsonia (Robert Pattinson), joka joutuu katselemaan Waken ryyppäämistä ja kuuntelemaan hänen housuistaan päästelemiä sumutorvia. Äärimmäiset sääolosuhteet, kova fyysinen työ ja huono ruoka saavat Wilsonin hallusinoimaan merenneidoista ja hukkuneesta ruumiista. Samaan aikaan häntä terrorisoi yksisilmäinen lokki. Wilsonin ote todellisuudesta lipsuu ja hän vajoaa hiljalleen lähemmäksi hulluuden kaivoa, aivan kuten hänen edeltäjänsäkin.

Merituulen piiskaaman falloksen tyvessä tappelevien miesten nahistelusta ei puutu joukoturkkamaista majakanmittailua. Viinan loppuessa kitaan kaadetaan moottoriöljyä. Hulluillakin on hauskaa ja seilorit tappavat aikaa laulamalla, tanssimalla, runkkaamalla ja möyrimällä eritteissä. Valkokankaalla välittyy kahden jääräpäisen miehen ankara kukkotappelu, mutta näyttelijöiltä kyseessä on mahtava tandemsuoritus. Kaksikko kantaa elokuvaa yhdessä, sillä valkokankaalla ei nähdä heidän lisäksi muita puherooleja. Roolityössä on myös molemmille jotain uutta. Willem Dafoe on tietysti osoittanut kykynsä aikoja sitten lukuisten huippuohjaajien töissä, mutta The Lighthouse on oiva muistutus hänen laaja-alaisuudestaan näyttelijänä. Twilight-leimasta kohtalaisen hyvin ulos pyristelleelle Pattinsonille roolityö on irrottelevin ja omaperäisin sitten Good Time (2017) ja The Lost City of Z (2016) -elokuvien.

Eggersin laajan taustatyön ansiosta kieli on rikasta ja autenttista. Melvillen ja Stevensonin tekstit on luettu ja merimiesslangia hyödynnetty. Näyttelijöiden omistautuminen ja elokuvallisen maailman koherenttius ohjaavat elokuvan turvallisesti satamaan. Mark Korvenin musiikki pauhaa aaltojen kanssa kilpaa ja Jarin Blaschken mustavalkoiselle 35 mm filmille kuvatut kohtaukset ovat silkkisen pehmeitä. Ohjaajan ja kuvaajan valitsema klaustrofobisen ahdistava laatikkokuvasuhde 1.19:1 ei sisällä yhtään turhaa kuvaa ja tukee tarinaa. Elokuva on intiimi kauhunäytelmä, mutta kuvasuunnittelultaan hehkuva, räjähdysherkkä ja graafinen.

Pieteetillä suunniteltu visuaalinen tyyli tuo vahvasti mieleen mykkäkauden meriklassikot Jean Epsteinin Finis terrae (1929) ja Jean Grémillonin Gardiens de phare (1929). Epsteinin elokuva kuvaa kun kahden saarelle töihin lähetetyn nuoren miehen, jakamiseen tarkoitettu viinipullo rikkoutuu ja toinen pojista haavoittaa kätensä vakavasti. Grémillonin elokuvassa isä ja poika ovat kuukauden majakkakomennuksella kun toista puree vesikauhuinen koira. Molemmat elokuvat kuvaavat runollisen houreisella tai kauhukuvastolla hyödyntävällä tavalla kuinka hulluuden tummat sadepilvet laskeutuvat kivikkoisen saaren ylle. Robert Eggersin The Lighthouse jatkaa 90 vuotta sitten aloitettua keskustelua sulavasti.

– Eri lähteiden mukaan Otto Kylmälä 2020