SIBAFEST-KINOKONSERTTI: PANDORAN LIPAS (1929)
Die Büchse der Pandora 
Elokuva pohjaa Frank Wedekindin näytelmiin, joissa Lulu on vapauden ja seksuaalisuuden symboli, tuhoa kylvävä primitiivinen voima. Amerikkalaisen Louise Brooksin intuitiivinen tulkinta Lulusta on yhtä aikaa viaton ja sensuelli. Elokuvaa säestävät Club For Five -yhtyeen laulajat Susanna Lukkarinen, Maija Sariola ja Eeppi Ursin.
Osta liput Ticketmasterista.
***
Pabstin elokuva on syntynyt kahden Wedekindin näytelmän synteesistä: Erdgeist (1893) ja tätä täydentävää Die Büchse der Pandora (1901). Edellinen käsittelee neljästi naimisissa olleen Lulu-Nelly-Eva-Mignonin uraa neljännen aviomiehen tri Peter Schönin kuolemaan saakka, jälkimmäinen kuvaa hänen alennustaan, jonka etappeja ovat vankila, maastamuutto, peliluolat, prostituutio ja lopulta kuolema viiltäjä-Jackin uhrina. ”Lulu on näytelmä naisesta sellaisena kuin hänet nähtiin tämän vuosisadan alussa. Se oli aikaa, jolloin kaikesta siitä, mikä olisi voinut olla ikuista, jäi henkiin vain ikuinen nainen. Lulu on nainen eikä mitään muuta; hän on elämän protesti epämoraaliseksi tullutta moraalia vastaan”. (Clara Malraux)
Vuonna 1928 moraali oli jo muuttumassa, mutta Pabst pitäytyi yhtä paljon ellei enemmän eroottiseen myyttiin kuin protestiin. Wedekind oli rakentanut ekspressionistisen kiihkonsa sirkuksen ja melodraaman yhdistelmälle. Jos hän lisäsi terää, paisutti huutoa, korosti sallimuksen mekaanista järjestystä, se tapahtui kuten myöhemmin Brechtillä idean, ajatuksen, ivan esille saamiseksi. Hänen huumorinsa, jonka tuli saada ”nauramaan puutteelle pimeydessä” (P. J. Jouve), on Pabstille ehdottaman vierasta. Kuten elokuvassa Dreigroschenoper (ja Atlantide) niin Pabstia kiehtoivat ennen muuta satumaailma, musta romantiikka.
”Intohimo ei erehdy. Se sulkee piiriinsä kokonaisen sukukunnan. Sillä se on sukukunta maan päällä, rotu, joka ei käänny takaisin, ei kärsi, ei rakasta, ei sairasta; se on timanttia, joka leikkaa hauraitten rotua.” (Jean Cocteau: ”Le Grand écart”) Pabst päästää olentonsa niistä metafyysisistä alasävyistä, jotka Wedekindillä ovat läsnä: rakkaus vallanhimona, sukupuolten taisteluna ja miksei, luokkien taisteluna. Pabst tekee Lulusta lapsensilmäisen voimanaisen, vaiston, joka kulkee – viattomana tai rikollisena – sokeana tai tietämättömänä lopustaan, kuka tietää. Cocteaun luonnehdinnasta voidaan vain yksi piirre kumota: ”joka ei rakasta”. Lulu osaa vain rakastaa. Mutta hän valitsee. Hän ei myy itseään, ei prostituoi itseään. Hän pyrkii olemaan vapaa, ei kohde, jota muut käyttävät hyväkseen. Pabstin varhempien ja myöhempien elokuvien ”kärsivälle” feminismille Die Büchse der Pandora, kuten myös Tagebuch einer Verlorenen asettaa vastakohdaksi hyökkäävästi voitokkaan, mutta oikeudenmukaisen feminismin. Ahdistuksen pohjallakin Lulu vielä suostuu rakkauteen viiltäjä-Jackin kanssa saamatta vastineeksi mitään. Tällainen on varmasti eros-thanatoksen itsetuhoinen muoto.
Näyttämöllä Lulun kuolema vaikuttaa attentaatin, pommiräjähdyksen tavoin. Ällistys, voimattomuus tai kapina jäävät jäljelle. Pabstilla Lulun loppu on melkein kuin ehtoollinen, hellä ja kauhistava – ”minä lyön sinua ilman vihaa, kuin pyöveli” – alistuminen nirvanaan, joka ei ole kuolema. Tyylin tasolla Pabstin sentimentaalinen kerronta, realismista fantasiaan käy selväksi. Elokuva alkaa kuulaassa, valoisassa ”totuudenmukaisessa” ilmapiirissä, joka kuitenkin on jo täynnä salaperäisiä viitteitä. Ihmisten väliset suhteet ovat häilyviä ja epävakaisia, heidän reaktionsa ennalta-arvaamattomia. Arkipäivän jännitteet terävöittävät atmosfäärin. Sama ilma täyttää ja tekee ainutkertaisiksi niin sisä- kuin ulkokuvatkin, siinä on eräänlaista kouriintuntuvaa onnellisuutta, joka saa ajattelemaan Renoirin Boudun harvinaista tasapainoa. Lulun teatteriajan, hänen mondeenin elämänsä ja ilopitonsa Pabstin paletti maalaa kimmeltävin vedoin. Silkistä, helmistä tuntuu tulevan eläviä, lihallisia esineitä tässä säteilevässä universumissa. Nautinto kuten onni on impressionistista eivätkä venäläiset, Stroheim ja Pabst tai heidän jälkeensä Sternberg ja Renoir ole unohtaneet sitä. Lulun saamasta tuomiosta ja hänen paostaan lähtien ekspressionismi on voitolla. Ilmasta tulee pölyistä, hämärää, täynnä parfyymien ja naisen tuoksuja. Tila sulkeutuu, alkaa kihistä hirviöitä. Valon ja varjon rajat sekoittuvat.
— Barthélemy Amengual (teoksesta G. W. Pabst, Seghers 1966)