SING-ALONG: CHICAGO (2002)

Vuosi 2020 tarkoittaa tietysti paluuta kuplivalle 20-luvulle, minkä kunniaksi Kino Reginassa vietetään 1920-luvun double bill -teemailtaa. Hullun kaksikymmentäluvun kovin kullannuppu oli  jazzahtava murhamimmi Roxie Hart, jonka tarina nähdään kahden erilaisen sovituksen tuplapakettina, Cecil B. DeMillen tuottamana mykkäelokuvana Intohimojen syleilyssä (1927) ja heti perään vuoden 2002 menestysmusikaalina Chicago. Kuuden Oscarin suurmenestys nähdään, kuullaan ja koetaan mukaansatempaavana sing-along-näytöksenä. Teemapukeutuminen on suotavaa! Double bill -lipulla näet molemmat elokuvat edullisempaan yhteishintaan.

***

Elokuvamusikaali Chicago kannattaa nähdä ainoalla oikealla tavalla: suurella kankaalla pimeässä teatterissa. Sen henkilöhahmot syttyvät eloon luonnollista kokoa suurempina (larger than life) ja katsoja tulee imaistuksi mukaan syvälle kuvien ja musiikin virtaan.

Elokuva rakentuu kolmen valovoimaisen tähden ja henkilöhahmon varaan: Renée Zellweger on Roxie Hart, joka haluaa kuuluisaksi hintaan mihin hyvänsä. Catherine Zeta-Jones on menestynyt tanssija, vaudeville-kuningatar Velma Kelly, Roxien ihailun kohde. Molemmat naiset löytävät itsensä vankilasta ammuttuaan miehen. Richard Gere esittää Billy Flynniä, ovelaa asianajajaa, joka olisi puhunut omien sanojensa mukaan Jeesuksenkin alas ristiltä (jos tällä olisi 5000 dollaria).

Zellweger, Zeta-Jones ja Gere ovat täsmävalintoja rooleihinsa. Zellweger pääsee irrottelemaan komediennena – paikoin myös stand up -koomikkona – ja löytää mainiot sävyt tyylitellessään epävarmaa, naiivia tanssityttöä, joka ennen kaikkea osaa unelmoida. Zeta-Jonesin tanssi- ja lauluesitykset toimivat täysillä, siinä sivussa hän piirtää mehevän kuvan Velman persoonasta. Gere on uskottava läpikierona juristina ja jopa steppaajana. Näyttelijöiden juhla jatkuu sivurooleissa, joissa loistavat Queen Latifah, unohtumaton Matron Mama Morton, ja John C. Reillyn esittämä Roxien mies Amos Hart, joka ilmaisee elokuvan harvat aitojen tunteiden pilkahdukset.

Rob Marshallin ohjaama loistava, nokkela, kyyninen ja satiirinen spektaakkeli hyödyntää paitsi näyttämöversioita ja sen vaudevillenumeroita myös erityisesti elokuvan keinoja kekseliäillä tavoilla, joilla tehdään kunniaa molemmille taidemuodoille. Vain elokuva voi yhdistää päällekkäisiä otoksia ja liukumia ja luoda niiden kautta omanlaisensa kollaasimaailman, jossa liikutaan laulujen hämykuvista karheaan todellisuuteen.

Chicago on kuin maatuskanukke, kiehtovasti täynnä sisäkkäisiä versioita. Kaikki alkoi tositapahtumista Chicagossa vuonna 1924. ”Tuulisessa kaupungissa”, keskellä kuuminta jazzin aikakautta, kaksi nuorta naista joutui syytetyiksi miestensä murhista. Oikeudenkäyntiä seurasi reportteri Maurine Dallas Watkins, jonka sensaatiomaiset kolumnit saivat sellaisen suosion että hän kirjoitti tapahtumien pohjalta näytelmän Brave little women vuonna 1926. Sen henkilöhahmot perustuvat todellisiin ihmisiin, kahteen murhasta syytettyyn naiseen: Beulah Annanista tuli Roxie ja Belva Gaertnerista Velma. Naisten asianajajat fuusioituvat näytelmässä yhdeksi ja ainoaksi Billy Flynniksi. Näytelmän pohjalta tehtiin elokuva vuonna 1927 ja toinen 1942. Vasta Watkinsin kuoleman (1969) jälkeen oikeudet musikaalia varten saatiin ostettua perikunnalta – Watkins sitkeästi kieltäytyi eläessään myymästä niitä tähän tarkoitukseen.  Syntyi näyttämömusikaali Chicago (1975), jonka tuotti Richard Fryer ja sovitti ja ohjasi Bob Fosse (mm. Cabaret’n ohjaaja) apunaan vaimonsa Gwen Verdon. Chicagon laulut ovat John Kanderin ja Fred Ebbin käsialaa ja ne on rakennettu vaudevilletyylisten esitysten ympärille.

Nyt nähtävä elokuva (2002) hyödyntää tätä monikerroksista historiaa, kumartaa vaudevilleteatterille, kunnioittaa Fossen jazzahtavaa koreografiaa ja samalla päivittää tarinan yleispäteväksi. Elokuva onnistuu kokoamaan ainekset yhteen tavalla, jossa kaikki tekijät ovat kohdallaan. Maurine Dallas Watkins on mukana elokuvassa reportteri Mary Sunshinen (Christine Baranski) hahmossa.

Tarina on näennäisen simppeli ja ihmisten käytös yksinkertaista ja häikäilemätöntä, mutta ei pidä antaa sen hämätä – elokuvassa viittaa jatkuvasti syvemmälle, tehdään satiiria ja tragikomediaa painavista asioista. Kritiikistä saavat osansa kaikki osapuolet: oikeuslaitos ja toimittajat, median johdateltavuus ja murha viihteenä (celebrity murderes, ”julkkismurhaajat”), naisia hyväksikäyttävät miehet, naisten juonet ja narsismi, vankila ja kuolemanrangaistus, jonka uhriksi joutuu englantia puhumaton unkarilainen (mahdollisesti ainoa viaton). Kaikki rinnastuu showbisnekseen laulujen kautta.

Yleisö joutuu myös valokeilaan – sen epävakaa rakkaus tähtiä kohtaan selitetään Roxien laulussa: yleisö rakastaa häntä ja hän yleisöä, koska molemmat saivat liian vähän rakkautta lapsina.

Elokuvan kaksijakoinen rakenne toimii. Keskiössä ovat lauluesitykset, joita juonenkuljetus ja rinnastukset keskeyttävät. Laulut tapahtuvat itse asiassa utuisina näkyinä Roxien mielikuvituksessa – niissä elokuvan sävy lähenee paikoin maagista realismia. Itse tarina on kuvattu teräväpiirtoisena. Näin puhtaasti elokuvallisin keinoin on kyetty ilmaisemaan lauluesitysten allegorinen laatu.

Roxien näyt lauluineen ovat kiinnostavia myös siksi, että ne ovat usein liioiteltuja fantasioita tai virhetulkintoja asioiden todellisesta laidasta, kuten hänen nähdessään Billy Flynnin laulamassa ”All I care about is love”. Elokuvassa rikotaan siellä täällä logiikkaa ja psykologista uskottavuutta, mutta sekin näyttää toimivan tällaisessa kombinaatiossa!

Harva elokuva onnistuu olemaan sekä kevyt että syvällinen samanaikaisesti kuten Chicago, joka tekee sen loistavalla tyylillä.

— Anneli Jussila