ARMOTONTA MENOA – HOIVATYÖN LAULUJA (2022)
Suomen hoivatyöläisten ahdinko on saanut sellaiset mittasuhteet, että dokumentaarinen lauluelokuva tuntuu sopivan absurdilta formaatilta käsitellä vakavaa asiaa. Dokumentaristi Susanna Helken episodimainen teos seuraa pohjoissavolaisen Kaavin kunnan aikeita ulkoistaa vanhustenhoitonsa suurelle yritykselle. Tummalla huumorilla sävytetyn elokuvan laulut on säveltänyt Anna-Mari Kähärä, ja sanat pohjautuvat hoivatyöntekijöiden karuihin kertomuksiin, joita heistä muodostettu kuoro esittää.
Näytöksessä on vieraana ohjaaja Susanna Helke. Helke kertoo dokumenttielokuvansa metodeista ja kuinka ne liittyvät vaikeuteen esittää poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta elokuvassa.
***
Suomessa on puhuttu huolestuneena hoito- ja hoivatyöstä 2000-luvun puolella hyvin paljon ja erilaisista näkökulmista. Työ on kuormittavaa ja vastuullista, mutta palkat ovat huonot. Työolosuhteet saattavat olla kyseenalaiset, kun hoitajia on liian vähän ja he joutuvat tekemään liikaa asioita, jotka ovat pois varsinaisesta hoitotyöstä. Kun henkilökuntaa ei ole tarpeeksi, saatetaan työpaikoilla kirjata työlistaan haamutekijöitä, joita ei ole olemassakaan. Potilaiden ja asiakkaiden hoidosta tingitään ja he saattavat joutua vaaratilanteisiin. Erilaisten alalla syntyneiden kohujen seurauksena ihmiset eivät enää hakeudu hoitoalalle ja viimeistään tällöin henkilökuntapula on selviö. Kaiken pohjana saattaa olla jo 1990-luvun lamavuosien jälkeen alkanut suuntaus julkisten hoitopalvelujen yksityistämiseen, ja tällä alalla usein epäinhimilliseltä ja ristiriitaiselta tuntuva pyrkimys sekä säästöihin että tehokkuuteen.
Susanna Helke tarttui polttavaan hoitotyöaiheeseen lähestymällä sitä vanhustenhoivan kautta. Dokumenttielokuvassa seurataan hoivatyön suunnittelua, muutoksia ja käytännön työtä muutaman näkökulman kautta. Kaavin kunnassa Pohjois-Savossa niin asukkaat kuin pienyrittäjätkin ovat huolissaan yksityisen Attendo-hoivakodin saapumisesta paikkakunnalle. Helsingissä seurataan kaupungin etähoitopalveluita virtuaalipalvelukeskuksen työn kautta ja päästään näkemään Kustaankartanossa vanhushoivaan tuotavia älyratkaisuja (Kustis Goes Digi -hanke!), kuten päivittäistoiminnoissa avustavia robotteja ja älyseinää. Hämeessä jo kymmeniä vuosia hoivatyötä tehneen Tiinan mukana päästään arjen työn ytimeen ja hoidettavien vanhusten lähelle. Tiina on ollut aktiivi oman alansa epäkohtiin puuttuja, ja joutunut tästä työurallaan kärsimäänkin. Tutkimuksellista näkökulmaa edustaa Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön emeritaprofessori Marja Vaarama, joka on 40 vuoden aikana osallistunut laajasti vanhustyötä koskevien lakien ja tulevaisuusennusteiden tekemiseen.
Omaleimaiseksi tämän dokumentin tekee oivallinen ratkaisu käyttää kuorolaulua asioiden kertomiseen – kuten antiikin Kreikan teatterissakin tehtiin – ja ensi-illan aikaan elokuvaa luonnehdittiinkin ”dokumentaariseksi lauluelokuvaksi”. Hoivatyön ammattilaisista koostuva kuoro nähdään sairaalatyyppisillä käytävillä jämäköinä, mutta hyvin vakavin ja uupunein kasvoin, ja maagiseen poljentoon kiinnittyvä laulu rakentuu sanoista, jotka ovat suoraan vanhushoivan työntekijöiden lähettämistä kirjeistä. Toinen kuoro koostuu ikäihmisistä, jotka nähdään aktiivisissa tilanteissa, kuten tuolijumpassa tai sauvakävelyllä, ja toistuva teema heidän laulussaan on aina uudelleen kuultava ”Me olemme kestävyysvaje!” Nämä sanat ovat kuin kiteytys Marja Vaaraman esittämästä ongelman ytimestä, joka luonnehtii koko elokuvan eetosta: liikemies- ja kauppiasmoraali ja hoivamoraali eivät vain sovi yhteen.
Elokuvan lopputekstien aikana ei kannata kiirehtiä pois, koska pieni ohjelmanumero tulee vielä niiden jälkeen.
– Mervi Herranen 6.4.2023.