THE POSTMAN’S WHITE NIGHTS (2014)

Venäjän syrjäkyliin ja järvialueille sijoittuva elokuva kertoo postinkantajasta, joka kuljettaa kirjeitä veneellään. Kun hänen veneensä moottori varastetaan, miehen elinkeino vaarantuu. Elokuva yhdistelee riemastuttavalla tavalla erilaisia tyylilajeja komediasta dokumenttielokuvaan ja draamaan. Valkeiden öiden maaginen valo luo tunnelman, jossa mitä tahansa voi tapahtua.

***

Vaikka Andrei Kontshalovskin kotimaassaan tekemän elokuvan nimi viittaa Fjodor Dostojevskin Valkeisiin öihin (1848), ei siinä nähdä mitään valkeaa, lukuun ottamatta postimiehen Ljohan (Aleksei Trjapitsyn) uusia hampaita. Elokuvalla ei myöskään ole mitään yhteistä Luchino Viscontin Dostojevskin kirjasta tehdyn loistavan elokuvan kanssa.

Kontshalovski kuvaa niin sanottuja tavallisia ihmisiä: he tekevät töitä, juovat kahvia, tiirailevat naapurustoa ja lörpöttelevät. Päivät menevät ohi kuin myrskytuulen liikuttamat pilvet yli järvien, jokainen kuluva hetki on askel lähemmäksi hautaa, elämä paljastuu viime kädessä kuoleman odottamiseksi. Tästä kaikessa on kyse: ihmiset tekevät niitä näitä odotellessaan kuolemaa tällä poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla.

Huomioitavaa on, että näiden ihmisten elämässä ei näytä olevan taidetta. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten, vain toisen avulla. Absoluuttisesti unohdettu taide ei elä, sitä ei edes ole. Aikana, jolloin maailmassa on enemmän pintaa kuin syvyyttä, Kontshalovskin elokuva muistuttaa taiteen tehtävistä ja myös siitä, mitä sitä ilman eläville tapahtuu, vaikka tässä mielessä Andrei Tarkovski – ohjaaja Kontshalovskin ystävä ja työkaveri – hoitaa tämän tehtävän paremmin haudan takaa.

Elokuvalla on ansionsa. Eteerisissä, hienoissa otoksissa postimies Ljoha ajaa moottoriveneellä järven halki. Vaikuttaa suorastaan siltä, että liitäisimme levitoiden hänen kanssaan järven yllä. Kuvasommitelmat ovat vaistomaisen taiteilijan käsialaa. Tämä osoittautuu hämmentäväksi, sillä Postimiehen valkeat yöt ei vastaa mitään ohjaajan aiempaa elokuvaa. Se on valovuosien päässä ohjaajan yhdysvaltalaisesta tuotannosta.

Ohjaaja Kontshalovskin tyyli on täysin tunnistamaton. Hän ei ole lähtenyt kehittämään omintakeista taidetta, vaan on jokaisen elokuvan kohdalla luonut nahkansa kuin hyväksyntää janoava kameleontti. Tango & Cashin (1989) ja Pakojunan (1985) ohjaajan filmografiassa tämä elokuva vaikuttaa täysin irralliselta helmeltä. Kauniit maisemat ja noenmusta huumori näyttelevät arkipäivän ihmisten tarinassa pääosaa. Juuri upeiden maisemien tähden valkokangas on tällaiselle elokuvalle ehdottoman oikea paikka.

Todellisuus ilmenee niin monimutkaisena, että sen perinpohjainen kuvaus vaatisi vähintään tuhansia sivuja sieluntutkijan tekstiä, eikä varmaan silloinkaan kuin raapaistaisi pintaa. Mutta Kontshalovski porautuu asioiden ytimeen kuin porakoneenterä päähän. Olisiko tässä kaikki se, mitä voimme tietää: ihmiset kiskovat viinaa, juhlivat, tekevät töitä, heittävät huulta, lörpöttelevät, vetelehtivät, vetävät röökiä niin että korvista nousee savu, tekevät kaikkea tätä odotellessaan sitä armon hetkeä, kun Mister Kohtalon paras kaveri Herra Kuolema tulee ja vie mukanaan: se mikä ei vahvista, tappaa. Niin kuin Jean-Paul Sartre sen ilmaisi: ”Ihmiset syntyvät turhaan, elävät kärsimyksessä ja kuolevat sattumalta.”

Nämä ihmiset juovat teetä ja kiikaroivat naapuruston elämää ikkunoista. Toisinaan he alkavat juhlia railakkaasti, vetävät vodkaa kuin tatit. Äkkiä eläimellisyys nousee pintaan. Tilanne karkaa käsistä räjähtäen silmittömäksi väkivallaksi, hauskanpidon karnevaali on nyt ohi. Kaunat nousevat suolista kurkkuun ja niiden hapokasta myrkkyä levitellään isolla pensselillä. Sanoilla, jotka muuttuvat teoiksi, jotka lentävät kuin torpedot. Mutta tämä on heidän elämäänsä, eivätkä he ehkä edes osaa kaivata mitään muuta.

Vodka on tehnyt kylässä tuhojaan. Se on vienyt postimiehen ystävän. Toisen ystävän vodka on muuttanut käveleväksi ruumisarkuksi, alkoholin ruumiillistumaksi, veteläksi juopoksi, jolla on otsassa kaatumisesta seurannut ruhje. Mies on taistellut vodkaa vastaan ja vodka on vienyt voiton. Vodka, jota hän on kaatanut suuhunsa korventaakseen sisuskalujaan, on muuttanut hänet hämmentäväksi juopoksi, sössöttäväksi ja surulliseksi hahmoksi, joka ei näytä kaipaavan mitään muuta kuin korvaparin, johon oksentaa koko elämänsä rytmitön tragedia.

On hyväksyttävä, että elämässä kaikki asiat ja ilmiöt eivät saa selitystä ja vaikuttava taide pistää tämän merkille: se laajentaa ymmärrystämme monta kertaa tehokkaammin kuin mikään happo. Taide suo meidän nähdä jotain sellaista, jota ilman sitä emme näkisi; ei vain tätä maailmaa, mutta vihjeen toisesta maailmasta tämän maailman alla.

Tänä aikana, jolloin meillä ollaan leikkaamassa kulttuurista, ja pistämässä samalla älytön määrä rahaa haisemaan uusiin Hornet-hävittäjähankintoihin, elokuva muistuttaa, ettemme ole ensimmäisiä, joiden mielestä maailma on tullut hulluksi. Elokuvasta, joka pääosin on seesteinen kuin lempeä keskipäivän uni, löytyy valtava ohjus. Viimeistään tämä pistää pakokauhun ja ahdistuksen tanssimaan jossain vatsan pohjalla kuin miljoona steppaavaa torakkaa.

En osaa lainkaan sanoa, mitä herra Kontshalovski on elokuvallaan tahtonut meille sanoa. Miten tulisi tulkita kuvat ohjuksesta: onko tämä vain pullistelua vai otettava ihan vakavissaan, että meiltä näitä löytyy. Kukin katsoja saa sen itse päätellä. Tämä kuva valtaisasta ohjuksesta lentämässä ties minne liittää elokuvan osaksi erittäin ajankohtaista poliittista keskustelua. Tässä hämmentävässä maailmassa, jossa puolustus on usein yllytys hyökkäykseen.

– Joonas Nykänen 2.12.2021