CEMETERY OF SPLENDOUR (2015)

Viidakossa on nukahtamistautia sairastavia sotilaita täynnä oleva sairaala, jonka alla on kuninkaitten hautausmaa. Edesmenneiden hallitsijoiden energian väitetään säteilevän parantavaa voimaa, joka herättäisi sotilaat uuteen taistoon. Kokonaisuus on kuitenkin kaukana poliittisesta allegoriasta, ja unenomaisuus lumoaa katsojan mukaansa fantasiaulottuvuuksiin.

***

Cemetery of Splendourin jälkeen Apichatpong Weerasethakul lähti ensimmäistä kertaa urallaan ulkomaille seuraavaa elokuvaansa varten (vuoden 2021 Memoria), ja onkin huomionarvoista, miten ohjaajansa toistaiseksi viimeinen Thaimaahan sijoittuva teos tuntuu kiteyttävän lähes kaikki keskeiset Weerasethakulin tuotantoa aiemmin sävyttäneet teemat. Maanpakopäätöksen taustalla vaikutti uransa mittaan usein sensuuria kohdanneen ohjaajan turhautuminen kotimaansa kiristyneeseen poliittiseen ilmapiiriin, eikä ole lainkaan hankalaa tulkita elokuvaa myös yhtenä hänen suorasukaisimmista yhteiskunnallisista kannanotoistaan – Weerasethakul itse on kuvaillut teostaan ”ruminaatioksi Thaimaasta, kuumeisesta valtiosta”.

Elokuva sijoittuu ohjaajan kotikaupunki Khon Kaeniin, missä hänen vanhempansa toimivat lääkäreinä. Weerasethakulin lapsuutta säestäneisiin sairaalaympäristöihin on sukellettu hänen filmografiansa läpi useaan otteeseen, mutta ei kenties koskaan yhtä unenomaisissa tunnelmissa. Eräällä vanhan kansakoulun tiloihin pystyyn pistetyllä vuodeosastolla hoidetaan vapaaehtoisvoimin mystistä unitautia sairastavia sotilaita. Ikkunan ulkopuolella kaivinkoneet repivät maata auki, ja syypää sotilaiden sairauteen vaikuttaa löytyvän jostain niiden nostamien hiekkakasojen alta; kaukaata menneisyydestä.

Unen ja valvetilan välinen raja, jota Weerasethakulin elokuvat asuttavat, ei ole koskaan ollut yhtä hämärä tai huomaamaton. Tämä välimaasto on henkiolentojen ja aaveiden maailma, mutta Weerasethakul normalisoi satunsa ja käsittelee sitä kuin arkipäivää – menneisyyden haamut näyttäytyvät eläville farkut jalassa. Elokuvan hengityksenomaisen rytmin lumoamana onkin lopulta mahdotonta enää erottaa fantasiaa ja todellisuutta toisistaan.

Voi toki tuntua ajatuksena vitsikkäältä, että narkolepsiaa käsittelevä elokuva keskittyy niin paljon nukkumisen aktiin itseensä. Ohjaajalleen tyypillisesti levottoman unen luoman varjon alla piileekin runsaasti lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä, tavaramerkinomaista puistojumppaa unohtamatta. Kaiken keskeltä erottuu toive sovinnonteosta menneen kanssa samoin kuin rakkaudesta, surusta, paranemisesta ja uudelleensyntymästä.

–  Oskari Lindfors 2022