FUCKING WITH NOBODY (2020)
Venetsian elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut draamakomedia on ohjaaja Hannaleena Haurun satiirinen kuvaus ikisinkusta elokuvaohjaaja Hannasta (Hauru) ja tämän näyttelijäystävä Ekusta (Samuel Kujala). Hetken mielijohteesta he saavat päähänsä luoda kulissisuhteen Instagramiin, ja siten osoittaa kertomusten voiman nyky-yhteiskunnassa. Rakkaustarina nousee taivaisiin, mutta karkaa pian käsistä. Lopulta jokaisen pitää päättää, mitä on valmis paljastamaan koko maailmalle.
Elokuvan jälkeen Oskari Sipola haastattelee Hannaleena Haurua aiheesta ”Autenttisuus ja uskottavuus valkokankaalla”.
***
Uudet tuulet ovat alkaneet puhaltaa suomalaisessa elokuvassa ja tuoneet siihen pitkään kaivattua, kansainvälisestikin kilpailukykyistä tuoreutta. Näyttää siltä, että viimein vanhat, pinttyneet muodot on hylätty ja suunta kohti uutta, luovaa elokuvailmaisua on avattu. Tätä tietä eivät ole raivanneet vain Teemu Nikki, Arttu Haglund, Ilja Rautsi, tai Juho Kuosmanen, vaan yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista nimistä, todellinen auteur-ohjaaja (vaikka olisikin tätä nimitystä vastaan), Hannaleena Hauru on uudella elokuvallaan Fucking with Nobody todistanut, että maassamme voidaan toden totta tehdä myös mielenkiintoisia elokuvia.
Tämä kehitys ei ole yksiselitteistä; vaatii rohkeutta hypätä tuntemattomaan, mutta tämä rohkeus palkitsee lopulta katsojat, vaikka jonkin uuden kohtaaminen tuottaakin aika usein aluksi inhoreaktion. Nyt lähdetään viimein elokuvan historian pohjalta. Tämä tarkoittaa ilahduttavaa, uudenlaista energiaa suomalaiseen elokuvaan. Se on kovin yllättävää, kun muistaa vielä Haurun aikaisemman elokuvan Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017).
Minkälaisen kuvan tahdomme näyttää itsestämme? Mikä suhde todellisuudella on tuohon luomaamme imagoon? Kun katsomme kuvaan, näemmekö totuuden, vai vain osan siitä? Vaiko onko kuva silkka manipuloitu totuus, eli valhe? Onko elokuva 24 kuvaa valhetta sekunnissa? Meillä on taipumus nähdä asioissa se, mitä tahdomme niissä nähdä; projisoimme omat odotuksemme ja toiveemme siihen, mitä koemme ja näemme. Haluamme uskoa hyvään silloin kun hyvään uskominen tuo meille mielenrauhan, ja toisin päin: jos ihmisen tuomitseminen lujittaa jonkun henkilökohtaista moraalia, ihminen on hyvin valmis heittämään ensimmäisen kiven.
Nielemme kaikki valheet, jos saamme siitä paremman olon. Todellisuutta on vaikeampi kohdata. Mitä sitten näemme sosiaalisessa mediassa, muuta kuin viipaleita totuudesta? Haurun elokuva pohtii, kuinka helppoa on luoda kokonaan keinotekoinen kuva ja saada ihmiset uskomaan siihen, mitä he haluavat uskoa, vaikka tuon uskon, niin sanotun totuuden takana olisi vain kasa silkkoja valheita. Tässä mielessä jo laajasti kollektiivisesti tajuntaamme hallitseva sosiaalinen media vaikuttaa uskonnolta. Kuvalukutaitomme pohjautuu haluihimme; luemme kuvasta sen, minkä haluamme lukea, muu jää kokonaan pimentoon. Haukkaamme asioista vain sen osan, jonka voimme sulattaa. Näytämme vain sen, minkä tahdomme näyttää.
”Vannoutunut sinkku Hanna (ohjaaja Hannaleena Hauru) keksii lavastaa itselleen parisuhteen näyttelijäystävänsä Ekun (Samuel Kujala) kanssa Instagramiin. Ystävysten yllätykseksi heidän ’parisuhteensa’ herättää ihailua ja kateutta, vaikka he kuvittelevat parodioivansa Instagramin kliseistä parisuhdekuvastoa” (Martta Kaukonen). Elämässä edetään usein ojasta allikkoon, ja jos jonkin pyrkii korjaamaan – tieteilijöiden mielestä – tulee lisänneeksi vain maailmankaikkeuden epäjärjestystä. Tästä Haurun elokuva kertoo: suuresta väärinkäsityksestä. Ilmiö haukkaa sisäänsä kaikki siihen osalliset. Mielenkiintoisinta on seurata, miten se vaikuttaa Hannaan, joka on jo lähtökohdiltaan epäröivä. Hänen valintansa on olla epäröivä, hän valitsee epäröivän tunteen. Siksi hän ajautuu muiden odotusten ohjailtavaksi, mutta on silti vastuussa siitä, mitä tekee; mitä valitsee olevansa, vaikka ikään kuin vain ajautuisi siihen.
Pilke silmäkulmassa autofiktiivinen ja satiiriseksi luonnehdittu elokuva iskeytyy suoraan aikamme hermoon. Haurun elokuvalta ei pidä lähteä hakemaan kuolemanvakavuutta, vaan pikemminkin huumorin silaamaa kriittistä tapaa tarkastella nykymaailmaa ja sen keskeisiä ilmiöitä. Parodia ja satiiri lyövät yhteen. Hauskaa ja yhä uudestaan. Suomalaiselle elokuvalle suhteellisen harvinaisella, rohkealla omaperäisyydellä Haurun elokuva laukoo panoksia moneen suuntaan, mutta tekee sen sydämellä. Ei nälviäkseen pitkästyneisyyttään, vaan kritisoiden, koska rakastaa.
Siksi sitä on mielenkiintoista seurata: kyytiä saavat sosiaalinen media, somevaikuttajat, taideidealistit, perinteiset parisuhteet, konventionaalinen moraali, ”feministinen ja yhteiskuntakriittinen diskurssi” (Kaariina Lehtisalo) ja kaikenlaiset nurkkakuntaiset, sisäänpäin lämpöiset pikku piirit, eli oikeastaan koko taideskene. Porvarilliskonservatiiviset kulissit saavat osakseen myös railakkaan ravistelun. Tämä saa katsojan näkemään maailman uudesta aspektista. Toisin sanoen elokuva kasvattaa kokijansa kriittistä kykyä suhtautua näkemäänsä, ennen muuta sosiaalisen mediaan, joka lienee jo sulautunut osaksi sielujamme. Tätä varten on taide: se auttaa meitä näkemään maailman puhtaamman ikkunan läpi.
– Joonas Nykänen 6.11.2021