Roy Anderssonin trilogia voisi hyvin olla neliosainen. Tragikoomiset tilanteet ja musta huumori toistuvat huolellisesti rakennetuissa tuokiokuvissa. Runollinen kertojanääni ja toisessa maailmansodassa raunioiksi pommitetun Kölnin yllä lentelevä pariskunta sekä alleviivaavat että pehmentävät elämän absurditeetteja Anderssonin komeassa elokuvatestamentissa.

***

Kenties osuvampi suomenkielinen nimi tälle elokuvalle olisi ”äärettömyydestä”, ”rajattomuudesta” tai ”loppumattomuudesta”.  Sillä näennäisten loppujen ja jopa tuhoutumisen kuvien rinnalla – tai niistä huolimatta – loppumattomuudesta elokuvassa pitkälti on kyse. Eräässä elokuvan kohtauksessa poika lukee tytölle termodynamiikan lakia: mikään ei katoa, energia ei häviä, kaikki vain muuttaa muotoaan. Vaikka elämät ja tapahtumat alkavat ja loppuvat, elämän kiertokulku jatkuu ja historia toistaa itseään.

Loppumattomuus sopisi hyvin vertauskuvaksi elokuvalle muutenkin, sillä se jäänee Roy Anderssonin viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi. Vaikka ruotsalaismestarin työt päättyisivät tähän, sekä hänen elokuvansa että niiden teemat jatkavat elämäänsä.

Kohti ääretöntä voisi hyvin olla Roy Anderssonin ihmisenä olemista käsittelevän trilogian neljäs osa, ja sitä se tavallaan onkin. Andersson itse on sanonut sen olevan kolmen aiemman elokuvansa muodostamaan kokonaisuuteen liittyvä itsenäinen teos. Rakenteensa puolesta se on saanut innoituksen Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Andersson on todennut elokuvan liikkuvan nykyhetken ja menneisyyden välillä.

Anderssonin 2000-luvun elokuvista tuttuun tapaan Kohti ääretöntä koostuu yksittäisistä otoksista, joissa kamera on suurimmaksi osaksi paikallaan. Staattiset hahmot sulautuvat askeettiseen ympäristöön ja toistelevat usein samoja lauseitaan. Toistuvana henkilönä seurataan pappia, joka on menettänyt uskonsa. Loppumattomassa surussaan sekä säälittävä että koominen hahmo tarttuu epätoivoissaan ehtoollisviinipulloon ja näkee painajaisia, joissa joutuu ristiinnaulituksi uskonsa menettämisen takia. Hän käy psykiatrin vastaanotolla, mutta ei saa helpotusta tilanteeseensa, sillä psykiatri on lähinnä kiinnostunut siitä, ehtiikö hän itse bussiin. ”Mitä tehdä, jos on menettänyt uskonsa?” on kirkonmiehen yhä uudelleen toistamansa kysymys. Vaikka ihminen kurottaa kohti, Jumala ei vastaa. Peri-bergmanilainen teema saa anderssonmaisen absurdin käsittelyn, samalla sekä riipaisevan että koomisen.

Muita elokuvan episodeissa nähtäviä henkilöitä ovat muun muassa mies, joka ei tahdo puudutusta hammaslääkärissä, mutta huutaa sitten tuskissaan, ja nainen, jonka kengästä katkeaa korko. Loppukohtauksessa mies korjaa autoaan tien sivussa kurkiauran lentäessä taivaalla. Monet kohtauksista ovat välähdyksenomaisia, ohikiitäviä hetkiä, joita pehmeä naisen kertojanääni nivoo yhteen. Kertoja on enkelin tai muun henkiolennon kaltainen ulkopuolinen tarkkailija, joka antaa elokuvalle sadunomaisen sävyn. Erityisesti kertojanäänessä tulee esiin Anderssonin mainitsemat Tuhannen ja yhden yön tarut.

Mukana on osin myös historiallisia henkilöitä kuten Adolf Hitler ja Iivana Julma. Lyhyessä kohtauksessa Adolf Hitler istuu bunkkerissaan, kun sodan loppu on jo käsillä. Uhoavan itsevaltiaan sijaan näemme lamaantuneen hahmon, jonka luoma maailma on katoamassa alta. Toisessa kohtauksessa saksalaiset sotavangit marssivat jäisessä maisemassa kohti Siperiaa hävityn sodan jälkeen. Vaikka vankeja on silmänkantamattomiin, ovat he kuitenkin yksilöitä, joita historian käänteet heittelevät. Elämän pienet ja suuret asiat tapahtuvat samassa historiallisessa jatkumossa.

Historian lisäksi taide on Anderssonille loppumaton inspiraation lähde. Kuvataiteen vaikutteet näkyvät tässäkin elokuvassa Marc Chagallista Edward Hopperiin. Selkein viittaus Chagalliin on elokuvassa taivaalla lentelevä pariskunta. Pari on saanut innoituksensa monista Chagallin teoksista, ilmeisimpinä niistä Kaupungin yllä (Au-dessus de la ville), jossa taiteilija itse leijuu vaimonsa kanssa lapsuuden kotikaupunkinsa taivaalla. Anderssonin versiossa värikylläisyys on vaihtunut laimeisiin väreihin, ja alla oleva pikkukaupunki sodan tuhoamaan Kölniin. Anderssonin mukaan pariskunta edustaa nuoruutta, viattomuutta ja elämän syleilemistä kaikesta ympäröivästä huolimatta.

– Tapio Riihimäki 26.3.2026