AGENTE 3S3, MASSACRO AL SOLE (1966)

Länkkärien suurmiehenä muistettu Sergio Sollima teki yhtä monta vakoojapätkää kuin westerniäkin – kolme kappaletta kumpaakin lajia. Suomessa ensi kertaa missään muodossa nähtävä Massacro al sole on ohjaajansa eurospy-leffoista keskimmäinen: elementtejä ovat karibialainen sotilasdiktatuuri, tropiikin yössä äänettöminä leijuvat liitokoneet – sekä Piero Umilianin sävelet.

***

Suuren sukupolvensa etevimpiin italialaisohjaajiin lukeutuvan Sergio Solliman (1921–2015) filmografia etenee sekvensseissä: ensin kolme agenttielokuvaa, sitten kolme klassikon asemaan kohonnutta westerniä, 70-luvun alussa kolme nykyaikaista thrilleri- tai toiminta-aihetta, ja näiden jälkeen kolme merirosvotyötä (yksi tv-sarja sekä kaksi elokuvaa). Triptyykkimäinen isku kutakin lajia kohtaan riittää, eteenpäin siirrytään kun kustakin on saatu irti riittävä määrä ”sollimalaisia” variaatioita. Avaimia ovat naamiot pudottava poliittisuus, eri luokkien yhteistoiminnan mahdollisuus tai mahdottomuus, viime kädessä myös puhdas herraviha.

Vähiten ihailijoita (ja tuntijoita) on sykleistä varhaisimmalla eli vuosina 1965–66 valmistuneella eurospy-triangelilla. Solliman ensimmäinen täyspitkä ohjaustyö oli agentti 3S3:n (”secret agent no. 3 of the 3rd Special Division”) seikkailuja kuvannut Passaporto per l’inferno, jolle valmistui nopeasti jatko-osa Massacro al sole paljolti samojen tekijöiden voimin (mm. ”Jordan B. Matthews” -pseudonyymin taakse kätkeytynyt leikkaaja Bruno Mattei). Pääosaan valittiin fyysisen ulkomuotonsa perusteella Giorgio alias George Ardisson (1931–2014): Solliman mielestä tämä mm. Mario Bavan Viikinkien koston pääosauroona nähty näyttelijä meni täydestä salskeana amerikkalaisena. Ardissonin myöhempiä vakooja- ja etsiväelokuvia on myyty ainakin Länsi-Saksassa ja Kreikassa Suomen täysin sivuuttaneen 3S3-brändin avulla. Solliman lopullinen agenttileffa Requiem per un agente segreto valmistui ilman Ardissonia, pääosissa Stewart Granger ja Daniela Bianchi.

Leone ja Corbucci alkoivat jo varhain haaveilla westerneistä peplumien parissa Espanjan erämaassa, ja epäilemättä myös Sollimalla oli samoja unelmia Ibizalla Massacro al solen kuvauksissa. Heti ensimmäinen otos – Ardissonin ase ampuu suoraan katsojaa kohti – vie ajatukset enemmän Porterin Suureen junaryöstöön kuin Bond-elokuvien klassikkostarttiin. Fiilis on ainakin ulkoisesti länkkärimäisempi kuin tyypillisessä eurospy-tuotteessa: alkutekstigrafiikat, ruoskaniskujen lailla sivaltavat laukaukset, spagujen klassikkonaamat Eduardo Fajardosta Frank Wolffiin. Fernando Sanchon El Presidenteä ei erota hänen zapatabandiiteistaan muu kuin gaddafilainen suhtautuminen naissukupuoleen. San Felipen saarivaltio edustaa perinteistä Latinalaisen Amerikan maantiedettä à la Tintti, kylmän sodan konnotaatioin. Neuvostoliitto vehkeilee diktaattorin kanssa, Yhdysvallat harjoittaa takapihanoikeuttaan ja elämän hinta on muutenkin poikkeuksellisen halpa: korkeutta menettävästä koneesta heitetään matkustajat ulos ilman laskuvarjoja, uutta sinkoa testataan muitta mutkitta omiin sotilaisiin. Äänettömien liitokoneiden öinen hyökkäys kohottaa elokuvan tyylikkääseen loppuhuipennukseen.

– Petteri Kalliomäki 28.7.2021