KAKSI FJODORIA (1958)

Dva Fjodora/The Two Fedors
Ohjaaja
Marlen Hutsijev
Henkilöt
Vasili Shukshin, Tamara Sjomina
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
89 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Huom! Esityskopion saatavuusongelman takia elokuvan tilalla näytetään Punainen heisipuu.

Läpimurtonsa Shukshin sai suojasään kaudella, ja ensimmäisen pääroolin näyttelijänä hänelle tarjosi Marlen Hutsijev koskettavassa elokuvassa, jossa kotiin palaava sotaveteraani ”iso Fjodor” saa huostaansa orpopojan, ”pikku-Fjodorin”.

***

Kaksi Fjodoria (1958) on Marlen Hutsijevin ensimmäinen oma itsenäinen ohjaus, ja se herätti aikanaan melkoista huomiota. Jälkikäteen Hutsijevin elokuvan maine on kasvanut mm. siitä syystä, että “isoa Fjodoria” näyttelee kirjailija-ohjaaja Vasili Shukshin ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan. Shukshinin roolityö on nautittavaa katsottavaa: ”iso Fjodor” on vähäeleinen ja oikeudenmukainen, miehekäs ex-sotilas, joka on juuri kotiutunut rintamalta ja ottanut suojeluk­seensa orpopojan, “pikku Fjodorin”. Hutsijevilla oli kuvauksissa assistenttinaan elokuvaopiskelija Andrei Tarkovski, jonka ensimmäisiin töihin on tarttunut jotain Kahden Fjodorin sympaattisesta, hyväksyvästä maailmasta.

Elokuva kuvaa tilannetta jossa monet rintamalta palanneet olivat: vailla kotia, perhettä, ystäviä. Iso Fjodor rakentaa taloa, pikku Fjodor käy koulua, opettelee elämää ja tekee myös taloustöitä. Eletään II maailmansodan jälkeistä arkea ja jälleenrakennusten aikaa neuvostojen maassa. Elokuvan kohtausten lyyrisyys nousee pienistä kävelyretkistä, elokuvissakäynneistä ja juttutuokioista. Sitten kuvioihin tulee mukaan ison Fjodorin rakastettu ja vaimo, Natasha: erikoinen mustasukkaisuusdraama voi alkaa…

Tämän ”intiimin, humaanin elokuvan yksinkertaisuus ja realismi toimivat mallina ja innoituksen lähteenä monille nuorille entusiasteille” (Jeanne Vronskaja). ”Kaksi Fjodoria oli tietoisen epäortodoksinen välttäessään lähes kokonaan sovinnaisen sentimentaalisuuden” (Josephine Woll). Elokuvaa voi silti pitää liikuttavana. ”Hutsijev antaa kuviakaatavasti viitteitä siitä, että sotilaat kokivat sodanjälkeisen elämän hämmentävämpänä kuin itse sodan” (Woll.)

Sodanjälkeinen Neuvostoliitto oli ennen kaikkea isättömien poikien maa. Teema näkyi erityisesti 1950-60-lukujen elokuvassa. Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät -elokuvassa (Letjat zhuravli, 1957) päähenkilö Veronika ottaa huolehtiakseen pienestä Boris-pojasta, saman nimisestä kuin hänen rintamalla sotiva rakastettunsa. Sergei Bondartshukin esikoisohjauksessa Ihmisen kohtalo (Sudba tsheloveka, 1959) rintamalta palannut sotilas on menettänyt perheensä, mutta ottaa kasvattaakseen pienen orpopojan. Gennadi Shpalikovin tekstiin perustuva, vuonna 1966 valmistunut sodan lopun kuvaus Olen kotoisin lapsuudesta (Ja rodom iz detstva, ohj. Vladimir Turov) keskustelee lapsen näkökulman tasolla Hutsijevin Kahden Fjodorin kanssa: rikkinäisiä perheitä on kaikilla, mutta yhdessä on mahdollista jatkaa eteenpäin. Sodassa menehtyneen isän ja aikuisen pojan välinen keskustelu aiheutti muistettavasti skandaalinkin Marlen Hutsijevin niinikään ohjaamassa, Gennadi Shpalikovin kirjoittamassa elokuvassa Iljitshin vartio (Zastava Iljitsha, 1962). Hutsijev kertoi itse vieraillessaan Sodankylän elokuvajuhlilla 20.6.2004:

”Kun tein elokuvaa [Iljitshin vartio], olin jo vanhempi kuin oma isäni vuonna 1937, kun hänen maalli­nen “komennuksensa” päättyi. Näissä meikäläisten henkilöhistorioissa kaikki asiat eivät ole aina iloista kerrottavaa… Kyllähän siinä on tarkoituksella heti alussa esillä tämä sukupolvi-tematiikka. Uusi nuoriso yrittää löytää paikkansa ja roolinsa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, jossa vallankumoushistoria ja Suuri isänmaallinen sota muodostavat tietynlaisen painolastin. Ja sitten jatkossa minulle mieluisa kohtaus, jossa sodassa kaatunut isä ilmestyy pojalleen ja tämä kysyy: “Kuinka minun oikein pitäisi elää?” Ja isän vastakysymys: “Kuinka vanha sinä olet?” – “Kaksikymmentäyksi”, vastaa poika. Ja isä siihen: “Mutta minähän olen vasta 20, kuinka minä voisin sinua neuvoa?” Se on liikuttava kohtaus, ja minulle hyvin henkilökohtaista tunnetta täynnä…”

Elokuvaa sensuroitiin ja lyhennettiin rankasti, ja se päästettiin levitykseen vasta 1965 nimellä Olen 20-vuotias (Mne 20 let). 1980-luvulla Hutsijev leikkasi säästyneistä materiaaleista liki kolmituntisen version, joka on hengeltään lähellä alkuperäistä Iljitshin vartiota, suojasään sukupolven kokemusta. Hutsijevin seuraava ohjaus Heinäkuun sade (Ijulski dozhd, 1967, kirj. Anatoli Grebnev) taltioi jälleen ajan hengen, sillä kertaa suojasään päättymisen ja pettyneen laskeutumisen brezhneviläiseen pysähtyneisyyden aikaan. Ohjaaja Hutsijev jatkoi uraansa televisiossa ja toimi Mosfilmin taiteellisessa neuvostossa. Vaikka Tarkovski mainitsee kirjoituksissaan usein Hutsijevin negatiivisena sensorina, tämä kuitenkin puolusti istunnoissa omia arvojaan ja puhui tarvittaessa epäsuosioon joutuneiden tuotantojen puolesta.

Pentti Straniuksen ja Markku Varjolan Filmihullussa 4/2004 julkaistua artikkelia Marlen Hutsijev – suojasään lapsi, 60-lukulainen kapinallinen mukaillen ja samassa lehdessä julkaistua, Straniuksen toimittamaa Marlen Hutsijevin Sodankylä-haastattelua lainaten – Mia Öhman 2.11.2021