YHDET VIELÄ (2020)

Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Yhdet vielä seuraa neljää keski-ikäistä ystävystä, jotka päätyvät testaamaan psykiatri Finn Skårderudin teoriaa. Onko ihminen parhaimmillaan, kun hänellä on alkoholia veressä? Ystävien koe alkaa lupaavasti, mutta pian edessä on vääjäämätön tragedia – ja krapula.

***

”When you drank the world was still out there, but for the moment it didn’t have you by the throat.” – Charles Bukowski

“That’s the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.” – Charles Bukowski

Always do sober what you said you’d do drunk. That will teach you to keep your mouth shut.” – Ernest Hemingway

‘”I drink to make other people more interesting.” – Ernest Hemingway

”First you take a drink, then the drink takes a drink, then the drink takes you.” – F. Scott Fitzgerald

Kaikilla on omat syynsä juoda alkoholia tai olla juomatta sitä. Michel Houellebecq kertoo dokaavansa erityisesti toimittajien keskuudessa, sillä nämä ovat niin sietämättömän pitkästyttävää seuraa. Kirjailija Venedikt Jerofejevin täytyi myös juoda. Hänen dilemmansa oli siinä, että alkoholi kasvatti hänen henkisyyttään samassa määrin kuin laski fyysisyyttään. Tämä oli täysin päinvastainen ilmiö, kuin mitä hänen seuralaisilleen tapahtui: alkoholin vaikutuksen alaisena heidän fyysisyytensä kasvoi sitä mukaa kun henkisyytensä laski – tämä teki heistä fyysisesti voimakkaita, mutta idiootteja. Päinvastoin kuin Jerofejevilla.

Unohtumattomia alkoholia ja sen suhdetta ihmiseen käsitteleviä elokuvia on jonkin verran. Mieleen nousee ainakin Tuhlattuja päiviä (1945), Leaving Las Vegas (1995), Aviomiehet (1970), Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966), Sideways (2005), Barfly (1987) ja vaikka Withnail & I (1987). Tanskalaisen ohjaajan Thomas Vinterbergin (Juhlat 1998; Jahti, 2012) uusin elokuva Yhdet vielä tarjoaa aiheeseen tuoreen tulokulman: Vinterbergin filmimikroskoopin tarkastelussa ovat jälleen keskiluokkaiset ihmiset.

Neljä opettajaa Martin (Mads Mikkelsen), Tommy (Thomas Bo Larsen), Peter (Lars Ranthe) ja Nikolaj (Magnus Millang) päättävät testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan, jos veressä on vähän alkoholia: kokeilu lähtee tietenkin lapasesta. Vaikka aluksi ilo on enimmillään ja alkoholista näyttää olevan vain hyötyä, laskuhumala ja taantuma odottavat jo kulman takana. Kännissä ihminen sietää ehkä paremmin muita ja itseään, mutta kuka selvä voisi sietää kännistä?

Elämä on pääosin tylsää ja suurin osa ihmisistä ikäviä. Tällaisessa tilanteessa ihminen alkaa juoda tehdäkseen muista mielenkiintoisempia. Tai Vinterbergin elokuvan henkilöiden tapauksessa: kestääkseen pettymystä. Antti Selkokari selventää: ”Ahdistus juontaa juurensa siihen, miten ihminen käsittelee epäonnistumistaan. Sitä, ettei hänestä tullutkaan loistavaa tutkijaa, tanssijaa tai taiteilijaa tai mitään muutakaan millaiseksi hän kuvitteli nuorena yltävänsä.”

”Alkoholi on maailmanhistorian kannalta merkittävä asia”, ohjaaja Vinterberg on sanonut. ”Se nostattaa keskusteluja ja kohottaa tunnelmaa, mutta toisaalta tuhoaa perheitä ja tappaa.” Elokuvan opettajat ryhtyvät dokaamaan, koska elämä on keskinkertaista ja tylsää. He juovat sietääkseen elämän petosta paremmin. Sietääkseen sitä, että viime kädessä millään ei ole mitään merkitystä: ihminen syntyy turhaan, elää kärsimyksessä ja kuolee sattumalta, kuten on kirjoitettu.

Jotkut juovat iloon, toiset suruun ja osa siksi, että kaikki on muuten niin tylsää. Dokaaminen on kuitenkin monipiippuinen juttu, Vinterberg näyttää halunneen sanoa. Kännikala, joka nauttii elämän onnesta täysin siemauksin ja pitää itseään erinomaisena ihmisenä, sillä humala on sammuttanut lisäksi hänen itsekriittisyytensä, mutta myös järkensä, on mitä vastenmielisin ilmentymä: tällaista housuihin kuseskelevaa luuseriahan kukin karttaa kuin kiinnanruttoa tai paskaa kadulla; eikä ole siis ihme, että Martinin (huomatkaa nimen taipuvuus!) vaimo ei enää siedä miestään, joka on löytänyt elämisen onnen uudelleen alkoholin avulla.

Ei hyvin mene enää pian Martinin kaverillakaan, jonka todellinen elämänkumppani vaikuttaa olevan alkoholi: hän on kyllästynyt pesemään poikansa kusella höystettyjä kalsareita, mutta päätyy itse räkäkännissä kusemaan perheensä yhteiseen sänkyyn: tällaisissa kohtauksissa koomisuus on hienoimmillaan, sillä siinä on traaginen pohjavire. Lapsen katse känniseen, avuttomaan isäänsä porautuu kuin tulinen hiilihanko alastomaan sydämeen: miehestä tulee samaan aikaan sekä naurettavuuden että surun ilmentymä.

Hannu Björkbacka on osuvasti pannut merkille, että ”Yhdet vielä -elokuvassa siteerattu Finn Skårderud ei ole suomalainen, vaan norjalainen psykiatri ja psykoterapeutti. Hän on esittänyt, että ihmiset syntyvät alkoholivajauksella. Puuttuu 0,5 promillea! Skårderud onneksi jätti ideansa pelkäksi teoriaksi. Meidänkin on paras testata sitä vain Vinterbergin filmissä. Kohtauksissakaan ei oikeasti olla humalassa.” Björkbacka: ”Opetustilanteissa Mads Mikkelsenin hahmo tuo mieleen kollegan Nicholas Rayn klassikkoelokuvasta Peilin takana (Bigger Than Life, 1956). Varhaisena kortisonilääkkeen koekaniinina James Masonin esittämä opettaja tuli suuruudenhulluksi ja vaaralliseksi. Myös Martin kokee hybriksen, kaikki tuntuu mahdolliselta, vähän aikaa.”

”Peter Shafferin näytelmästä tehdyssä Sidney Lumetin elokuvassa Hevonen (Equus, 1977) jumittunut vanha psykiatri kadehti nuoren mielenterveyspotilaansa kiihkoa – vaikka tiedetään, ettei skitsofreniassa tai psykoosissa ole romantisoimista. Substansseilla saatu luova olotila Vinterbergin filmissä vertautuu neromyytteihinkin. Väitetään, etteivät Beatles tai Beach Boys olisi säveltäneet tuotantoaan ilman huumeita. Luovuus piilee kuitenkin ihmisissä eikä aineissa. Zappa teki muistettavaa musiikkia absolutistinakin. Ehkä Valkoinen tupla ja Pet Sounds olisivat kuulostaneet erilaisilta ilman huumeita? Silti ne varmasti olisivat olleet hyviä levyjä.”

Ohjaaja Vinterberg oli luomassa tanskalaisen elokuvan uuden aallon suuntausta dogmaa muun muassa Lars von Trierin kanssa: Vinterbergin katse on aina ihmisläheinen ja lämmin, siinä missä filmimaailman kauhukakara Trier on yhä uudelleen tehnyt katsojien mielenrauhaa kiusaavia, häiritseviä teoksia. Dogma, joka synnytettiin vastalauseeksi Hollywood-ideologialle, jäi kapinaksi ja unohtui historian viehkeille hautuumaille. Parhaimmat hedelmät (Idiootit, 1998; Juhlat) ovat yhä helvetillisen virkistäviä. Tekijöiden ikääntyminen näkyy myös elokuvassa, jossa on turvauduttu tasapaksuihin ratkaisuihin.

Harvoinpa ihmisjoukkojen taideteokselle antama suosio takaa sen, että taideteoksessa olisi mitään, mikä ansaitsisi todella sen suosion: massa erehtyy aina ja siksi on aina kuljettava vastakkaiseen suuntaan, mihin joukot ovat menossa; Vinterbergin elokuvasta tuli ilmiömäinen menestys kotimaassaan. Joka seitsemäs tanskalainen näki sen elokuvateattereissa. Elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla.

Pääosin on kyse loistavasta elokuvasta. Mikä sitten mättää? Ainakin se, että siihen on jostain syystä ympätty mukaan uuvuttavan klisheinen rakkaustarina, jonka emotionaaliseen – hyvän mielen elokuvan -tyyliseen – loppuun tekijät luottavat liikaa: yhtymäkohdat johonkin Roberto Rosselinin Matkaan Italiaan (1954) jäävät pinnallisiksi (mutta olisiko elokuva pokannut Oscariaan ilman sitä?). Ja koska tasoja tässä on paljon vähemmän, huikea loppukohtaus ei pääse koskettamaan niitä hermoja, joihin todellinen taide porautuu: keskivertokatsoja saattaakin lähteä elokuvista hymy huulilla. Luultavasti siihen tekijät ovat tähdänneetkin: keskivertokatsoja ei ymmärrä vaatia taiteeltaan muuta: Vinterbergin elokuva – tässä mielessä – on untuvatyyny siinä missä Trierin parhaat ovat se moukari, jolla katsojaa lyödään takaraivoon selittämättä syytä.

Siksi filmissä on pieni laskelmoidun maku: kuin tekijät olisivat tiedostaneet hyvin sen, että jos tekee elokuvia idiooteille, menestys on aina taattu. Toisaalta tämän elokuvan ansiona on, että lähtökohdat ovat olleet varmasti aivan toisenlaiset kuin kaupallisimmissa yrityksissä: samanaiheiset äijien dokaamista käsittelevät elokuvat, kuten suomalaiset Luokkakokoukset (2015, 2016, 2021), jäävät tämän varjoon; Vinterbergin filmissä on sellaista sielua, joka uupuu yleensä elokuvista, joiden tekemisen lähtökohtana on ollut pelkkä raha. Yhdet vielä –elokuvan tekoa varjosti traaginen suru: ohjaajan Ida-tytär sai surmansa 17-vuotiaana auto-onnettomuudessa Belgiassa elokuvan kuvausten alkuvaiheessa. Elokuva on omistettu hänelle.

Vinterberg tuntuu tehneen kuitenkin kompromissin – miten muuten voisi selittää klisheistä rakkaustarinaa – saadakseen art house -elokuvansa kaupallisemmaksi ja tavoitellakseen ehkä palkintoja, joita elokuva tosiaan keräsi. Harmi vain, että rakkausjuttu meinaa musertaa potentiaalisen elokuvan ennalta-arvattavan lässähtävyyden laimealle tasolle: mukana on klisheinen sänkykohtaus, jonka näkeminen valkokankaalta raastaa hermoja kuin termiitti lahoa puuta.

Jos on nähnyt mestarillisen Jahdin, voi myös aika selvästi nähdä elokuvien loppukohtausten keskustelevan keskenään: lopun hyppy-pysäytyskuva viittaa elokuvan aloittaneeseen Kierkegaardin filosofiaan ja hyppy-teemaan. Siinä missä Jahdin loppu sai aikaan levottomuutta, Yhdet vielä -elokuvan loppu tuntuu riemastuttavalta ja ärsyttää siksi yhdentekevyydellään. Ainoastaan Kierkegaard saattaa lisätä siihen elementin, joka rikastuttaa sitä ja valottaa myös alkoholin käyttöä uudella tavalla: hyppäävä ihminen putoaa aina, mutta toisaalta putoava ei tunne painoaan – ennen kuin maa iskeytyy jalkojen alle.

– Joonas Nykänen 26.5.2022