BABYTEETH (2019)

Ohjaaja
Shannon Murphy
Henkilöt
Eliza Scanlen, Toby Wallace, Michelle Lotters
Maa
Australia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
118 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Kriitikoiden ylistämä Babyteeth tarkastelee vakavasti sairaan 16-vuotiaan Millan epätavallista ensirakkautta. Greta Gerwigin Pikku Naisia -elokuvassakin nähty Eliza Scanlen tekee huikean roolityön Millana, jonka aikuistumisen riemu ja pelot välittyvät Shannon Murphyn ohjauksessa runollisella ja raikkaalla tavalla.

***

Vaikka Babyteeth ei ole juonielokuva, kaukana siitä, käyn esitetekstissä sitä analyyttisesti läpi, joten puran tapahtumia, niin että ne pidemmälti paljastuvat. Ehkä siksi tekstiin on syytä perehtyä vasta elokuvan jälkeen.

Australialaisen lyhytelokuvia ja televisiota ohjanneen Shannon Murphyn esikoisohjauksessa William Shakespearen Romeo ja Julia on tuotu nykypäivään. Syöpää sairastava Milla (Eliza Scanlen) törmää kirjaimellisesti koulumatkalla Mosekseen (Toby Wallace): Moses horjuu hänen elämäänsä junalaiturilla. Milla on tyrmistynyt, juna jää välistä. Nenä alkaa vuotaa verta. Moses tarjoutuu riisumaan paitansa ja painelemaan sillä Millan nenää. Ihastus syttyy.

Milla tuo – vanhempiensa kauhuksi – 23-vuotiaan Moseksen näytille kotiinsa. Moses näyttäytyy heille arvaamattomana uhkana. Hänestä suorastaan säteilee kilometrien päähän se, että hän on narkkari ja diileri, mutta tämä välinpitämättömyys omituisesti viehättää kuolemansairasta Millaa. Kaukana on kolkko kuolema. Moses antaa Millalle merkityksellisiä hetkiä. Ihmiset ylipäänsä tekevät jotain ennen kuolemaa. Milla päättää rakastaa Mosesta ennen kuin hän kuolee, rakastaa vailla takeita vastarakkaudesta, rakastaa enemmän kuin omaa elämää, niin että tämä rakkaus – hetkittäin – on heitä suurempaa. Kukaan ei syytä häntä siitä. Moses on Millan elämässä ainut asia, vanhemmat näkevät tämän myös ennen pitkää, joka tuo hänen elämäänsä iloa ja lohtua. Antaa sille jonkin merkityksen. Ilman Mosesta, vaikuttaa siltä, Milla on vain hyödyttömästi ajelehtiva roska turhuuksien valtameressä.

Millan syöpä, tietenkin, kuluttaa hänet varmasti loppuun, vitkaan, vähin erin jäytäen. Hän kestää onnettomuutensa. Hän kykenee saamaan siihen lievitystä ennen muuta Moseksen seurasta, joskaan hän ei voi vielä, ei ilman Mosesta, heittäytyä kokonaan sairautensa ruhjottavaksi ja antautua sille täysin. Hän pitää kiinni elämästä. Vaikuttaa siltä, että hän rakastaa elämää. Sen sijaan, että hän murjottaisi, vaipuisi masennukseen, tai edes valittaisi, hän vain stoalaisen tyynesti ottaa vastaan sen, mitä elämällä on tarjota. Vähin erin Moses, joka aluksi käytti Millaa vain hyväkseen saadakseen tämän vanhemmilta lääkkeitä, kokee myös sen, miten surulliseksi rakkaus pistää. Vaikka katsoja tietää väistämättömän lopputuloksen, hän ei voi vielä arvata, kuinka se tulee tapahtumaan: mikä tahansa tarina tarpeeksi pitkälle vietynä päättyy kuolemaan.

Kaikki tekevät asioita, joita heidän olisi syytä välttää, mutta Moses vaikuttaa olevan suoranainen magneetti hankaluuksille. Loppuun tultaessa katsoja on oivaltanut, että jokainen on omalla tavallaan sekaisin, eikä paluuta entiseen ole. Ehkä ainoastaan syöpäsairas Milla osoittaa järjen valoa: hän on kiinni elämässä ja hyväksyy kaiken sen, mitä se tarkoittaa; vailla velvollisuutta nauttia, hän ottaa elämästä irti sen, minkä siitä irti saa. Siinä missä äiti Anna (Essie Davis) on pistänyt nupin sekaisin napsimalla ylen määrin lääkkeitä: on pillereitä nukahtamiseen ja pillereitä hereillä pysymiseen, Millan isä ja Annan vaimo, koulutukseltaan lääkäri, Henry (Ben Mendelsohn) puolestaan auliisti kirjoittaa uusia reseptejä vaimolleen ja pettää tätä uuden raskaanaolevan naapurin kanssa.

Francis Bacon on kirjoittanut, että toivo on hyvä aamiainen, mutta kehno illallinen. Kenties juuri tällaiseen varauksettomaan optimismiin, jota elokuvasta säteilee, ihmiset ovat ihastuneet. Kriitikot ovat kilpaa ylistäneet Babyteethia. ”Pehmeä ulkoasu ja harkittu kuvakieli eivät jää kiiltokuvamaiseksi ulkokuoreksi, vaan tarinan sydän sykkii sen hahmojen täydellisessä epätäydellisyydessä”, kirjoittaa Mimosa Jaskari. ”Babyteeth on täynnä syvällisiä hahmoja, kauniita kuvia ja raakaa, koreilematonta dialogia, jonka monimielisyys valitettavasti ei käänny kovin hyvin suomeksi”, Eli Harju kirjoittaa.

Totta on, että elokuvaa kannattelee pitkälti mielettömän hienot roolisuoritukset, joiden uskottavuutta ei ole syytä kyseenalaistaa. Ikävää sanoa, mutta elokuvan loppu on yltiöpäisen kliseinen rantoineen ja viulumusiikkeineen ja pari muuta hyvin kliseistä kohtausta on saatu mukaan touhuun. Soundtrackista on kuitenkin sanottava, että se toimii kuin nyrkki silmässä: kuullaan Mozartia ja Bachia, mutta myös tuoreempaa indierockia. ”Erityisen onnistunut on tanssikohtaus”, kirjoittaa Oona Komonen, ”jota rytmittää Sudan Archivesin Come Meh Way. Silloin kipu on hetken poissa.”

– Joonas Nykänen 5.7. 2022.