SHIRLEY (2020)
Shirley Jacksonin romaani The Haunting of Hill House (1959) käynnisti vainottujen talojen filmatisoinnit. Ohjaaja Josephine Deckerin ja käsikirjoittaja Sarah Gubbinsin intensiivisen ja monikerroksisen draaman pääosassa loistaa Elisabeth Moss epävakaana, alkoholisoituneena kirjailijana. Shirleyn tekeillä olevan kirjan aihe kietoutuu paikallisen opiskelijatytön katoamiseen, mikä aiheuttaa kitkaa kirjailijan ja tämän professorimiehensä välillä.
***
Sundancen elokuvajuhlilla 2020 tuomariston Auteur Filmmaking -palkinnon voittanut Shirley kertoo tarinan kirjailijan ja häntä ihailevan naisen suhteesta. Nimiroolia esittää Elisabeth Moss. Kirjailija Shirley Jackson muistetaan kauhutarinoistaan: hän kirjoitti aaveista ja kirotuista taloista, mutta kuvasi myös pienten kyläyhteisöjen klaustrofobisia tunnelmia ja naisten keskinäistä kavaluutta. Josephine Deckerin elokuva (Madeline’s Madeline, 2018) keskittyy edellä mainittuun: kauhu lähtee ihmisen sisältä, se on jokapäiväistä ja ilmenee eleissämme, joissa on aina jotain liikaa, hiljaisuudessa kaiken takana, ihmisten kokonaislaatuisessa vaikenemisessa, ylipäätänsä eksistenssissä, kontakteissa, joita ei todellisuudessa tapahdu, absoluuttisessa yksinäisyydessä, turhuuksien rovioissa, jotka ovat ruumiillistuneet ihmisyyden häilyviksi varjoiksi.
Deckerin katse on tässä: henkisten tilojen täydellisessä murentumisessa, pikkukaupungin kuristavien juorujen pinnallisuudessa, ihmisten totaalisessa tyhjyydessä. Ennen muuta huomio kiinnittyy kirjailijaan, joka sen sijaan, että avaisi verhonsa ja katsoisi ulkomaailmaan, käpertyy peittoon tupakka suussa, viskipullo kainalossa ja pakenee sisämaailmaansa. Sieltä hän ammentaa omien demoniensa juhlavan tanssin pukeakseen sen kirjallisuudeksi. Neuroosit ja pelkotilat, jokapäiväinen masennus ja selittämätön ahdistus ovat Shirleyn työkaluja. Luulisi että nämä kaikki negatiiviset tunteet jähmettäisivät ilmaisun, mutta hyvin annosteltuina hän saa niistä inspiraatiota ja voimaa jatkaa kirjoittamista.
Kaikki me olemme aika ajoin masentuneita, se johtuu luonnollisesti eksistenssistä ja toisinaan serotoniinivajeesta, milloin mistäkin, mutta aina se näyttää estävän todellisen onnen mahdollisuuden: Shirleylle, joka katselee maailmaa toisinaan myrkyllisen sarkasminsa läpi, masennus on maaperä, josta hänen teoksensa lähtevät kasvamaan. Tässäpä elämän puhdas tragedia: he, jotka ovat lahjakkaita, ovat pysyvästi onnettomia; he jotka ovat onnellisia, elävät vailla lahjoja. Kirjailijan ei tarvitse tai pidä olla onnellinen, sillä onnelliset ihmiset eivät ole kiinnostavia, poikkeuksena varmasti joku Henry Miller. Sitä paitsi kokemus tuskasta, jota vailla Shirley ei ole, lisää kirjailijan ihmistuntemusta ja toisin päin. Ihmistuntemus on kaikkien suurien kirjailijoiden välitön työkalu.
Ripaus puhdasta tuskaa ei ole pahitteeksi kirjailijalle, mutta jos sitä on liikaa – niin kuin melkein Shirleyllä – se on kuin mikä tahansa muu asia, jota on liikaa: vie ennen pitkään halvaantumiseen. Onnekseen Shirleyllä on sellainen mies, joka osaa auttaa häntä kanavoimaan kirjailijan tunteman syvän maailmaan ja olemassaoloon itsessään liittyvän ahdistuksen ja kauhun. Hänen miehensä ymmärtää, ettei sellaisissa tiloissa jaksa aina tiskata astioita tai pestä pyykkejä, ja toisinaan sitä vain jämähtää ryyppäämään hämäriin huoneisiin päiväkausiksi sen sijaan että menisi ulos ja syleilisi kammottavaa maailmaa. Shirley, maanisesti kuolemaan fiksautunut, torikammoinen viskiin menevä nainen, joka on kykenemätön pitämään tilojaan siistinä, tuottaa kuitenkin ilmiömäisen vangitsevaa proosaa.
Kirjailijan perhe, mies ja hän, on vähintään omalaatuinen ilmentymä: peittelemätöntä raivoa, nälvintää ja koruttomia totuuksia, aamupalaksi viskiä ja tupakkaa. Sanoja ammutaan kuin luoteja, lauseita pudotellaan kuin pommeja. Shirley kokee etiäisiä. Hänen uusi pakkomielteensä on kadonneen nuoren tytön selvittämättömäksi jäänyt tapaus, josta hän suunnittelee seuraavaa kirjaansa: kuoliko kadonnut tyttö vai päättikö hän vain ottaa hatkat, jättää entisen elämänsä, paeta jättämättä jälkiä? Kysymykset piinaavat Shirleytä. Vastaus lienee tuolla jossain, jokaisen katsojan aivojen takana.
Shirley on draamaelokuva, jossa osa perinteisen kauhukertomusten aineksista, kuten se että kaksoisolentoteema – mustissamme erityisesti Edgar Allan Poe ja Fjodor Dostojevski – sekoittuu moderniin 40-lukulaiseen elämään: saamme seurataksemme draamaa joka ei väsähdä missään vaiheessa perinteiseksi elämäkertaelokuvaksi; päinvastoin – ja tämä on hyvin virkistävää – tarkasteltavaksi on otettu vain siivu Shirleyn elämästä, jota valottavat fiktiivisten henkilöiden totuudenmukaiset persoonat. Tämä elokuva on siis pitkälti mielikuvituksen tuotetta niin kuin hyvä autofiktio, tai kunnianhimoinen elämäkertaelokuva melkein aina on, sillä eihän mikään ole yhtä tylsää kuin paljas totuus. Yhtenä helmiesimerkkinä mainittakoon Steven Shainbergin ohjaama Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus (2006).
Shirleyssä todellisuudessa fiktiivinen nuori pari Rose (Odessa Young) ja Fred Nemser (Logan Lerman) saapuvat Benningtoniin professori Stanley Hymanin (Michael Stuhlbarg) kutsumina. Rose Stanleyn pyytämänä alkaa auttaa huoneeseensa lukkiutunutta, maanisesti maailmaan suhtautuvaa ja ilmeisesti syvästi masentunutta kirjailijaa. Naisten suhteet alkavat syventyä. Ihminen tulee siksi, mitä rakastaa: Rose muuttuu elokuvan aikana iloisesta, nuoresta optimistista masentuneeksi, raivoavaksi äidiksi, joka alkaa flirttailla kuoleman kanssa niin kuin Shirley. Elokuva ei anna suoraa vastausta sille käyttääkö Shirley vain häikäilemättömästi hyväkseen idealistiselta vaikuttavaa Rosea ja hänen hyväuskoisuuttaan, vai ovatko tunteet todella aitoja; se jätetään kokonaan katsojan tulkittavaksi.
– Joonas Nykänen 26.11.2021