LÄPIMURTO + SADETANSSI + LAURAN HUONE (1981)

Teatterikorkeakoulun dramaturgiopinnoissa av-kirjoittaminen oli 1980-luvulla keskeisessä osassa. Alan arvostus kasvoi. Yhteistyö Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan kanssa tuotti uudenlaisia teoksia ja avasi teitä nuorille tekijöille. Läpimurto, Sadetanssi ja Lauran huone keräsivät palkintoja myös ammattilaiskentillä.

Läpimurto, 1981 • O: Janne Kuusi • N: Eero Saarinen, Susanna Haavisto • KAVI 16 mm • 44′
Sadetanssi, 1983 • O:  Kari Paljakka • N: Jone Takamäki, Timo Toikka • KAVI 16 mm • 34′
Lauran huone, 1988 • O: Kaisa Rastimo • N: Kristiina Halkola, Paavo Piskonen • KAVI 16 mm • 46′

***

Läpimurto

Janne Kuusen diplomityössä teatteriopiskelijat harjoittelevat omatekemäänsä näytelmää ”Vapaus” ja sotkeentuvat henkilökohtaisessa elämässään näytelmänsä tematiikan syövereihin. Se palkittiin kotimaisen katselmuksen parhaana Tampereen elokuvajuhlilla.

Lehdistökin otti uuden tekijän vastaan pääosin positiivisesti: Ilta-Sanomissa Sakari Toiviainen kirjoitti ”Kuusi osaa vaihtaa vaivattomasti tyylilajista toiseen mykkäelokuva-jäljitelmästä kollaasiin, toiveunista ja tyylittelystä arjen rähjään, farssista draaman ja tuhon näkymiin, jotka lopussa purskahtavat esiin vapauden etsinnän kääntöpuolena. Teatterikoululaisten näyttelijätöissä, kuten myös vuoropuhelussa on vetoavaa tuoreutta. Etenkin jo Lindmanin-Saision Elämänmenossa esiintynyt Susanna Haavisto kiinnittää huomiota persoonallisilla kasvoillaan ja vähäeleisen ilmeikkäällä esiintymisellään.”

Kehuja tuli myös HS:n Helena Yläseltä: ”Käsikirjoitus on taitava, sillä se on todella seuraamisen arvoinen kokonaisuus, johon on voitu liittää oppilastyöhön oleellisesti kuuluvat tyyli- ja tekniikkakokeilut ja samalla sanoa jotain ilmaisematonta nuoruudesta, kokeilun- ja elämänhalusta. Kuusen filmin anti on siinä, miten siihen on vangittu nuoruuden ja etsimisen henki. Pysähtelemättä syvällisiin suvantoihin ja ennen tallaamatonta polkua kulkien työryhmä on tehnyt filmin, jonka pitäisi antaa vakavaa ajattelemisen aihetta suomalaiselle ’elokuvateollisuudelle’. Läpimurto on antoisin kotimainen elokuva aikoihin. Sen näkemisestä tulee onnelliseksi.”

–  Jari Sedergren 2021

Sadetanssi

Kari Paljakan oppilastyö Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja TV-linjalta vuonna 1983 ei saanut teatterilevitystä, mutta saavutti melkoista huomiota Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 1984 sille myönnettiin suomalaisten elokuvien pääpalkinto Risto Jarva -palkinto. Elokuva sai myös Jussi-kunniakirjan samana vuonna.

Ihmissuhde- ja musiikkielokuvaksi luonnehditun työn kuvaus on elokuvan peruskauraa: Kaksi nuorukaista viettävät viikonloppuvapaataan syksyisessä Helsingissä. Heidän seuraansa lyöttäytyy poikaystäväänsä pakoileva reipashenkinen tyttö ja yhdessä kolmikko kokee rakkauden, vapauden ja vastuun surut ja riemut sekä laulaen että tanssien.

–  Jari Sedergren 2021

Lauran huone

Suomalaista elokuvaa ja/tai näytelmää on syytetty liian “taiteelliseksi”, siistiksi, varovaiseksi ja mielikuvituksettomaksi. Taiteellinen näkemys on jostakin syystä aina yhtä kuin järjestys, äärimmäisen harvoin kaaos. Kaisa Rastimo saa ilmeisesti kantaa elokuvallisen kaaospraktikon titteliä yksinään, sillä hänen elokuvakoulun lopputyönään tekemä ja Tampereella 1988 Risto Jarva -palkinnolla koristeltu elokuvansa Lauran huone on takakireässä Suomi-tuotannossa aivan omassa lajityypissään.

Lauran huone on poikkeuksellinen suomalainen elokuva, ei osaamisensa vaan tyylittelynsä ansiosta. Se on eräänlainen tragifarssi tai kauhukomedia suomalaisesta lähiöperheestä: Me Tammelat helvetin kourissa. Miksi Lauran huone ei sitten ole perhedraamaa ja realismia nähnytkään? Ehkä siksi että Rastimo näkee suoraan tavallisuuden läpi. Hänen röntgenissään keskiarvot muuttuvat raja-arvoiksi, joiden lähettyvillä vaanii kaiken keskiluokkaisen tyvenen peittämä hulluus täydessä loistossaan. Lauran huoneessa ei ole yhtään tervettä hahmoa, ei yhtään tavallista tapahtumaa eikä myöskään tietoakaan rakentavasta sanomasta. Se on karnevaali suomalaisuudesta.

Lauran huoneessa eletään kuin pyörremyrskyn silmässä. Alakerrassa riehuvat tukkaansa värjäilevä ja herttaisia järjettömyyksiä soperteleva äiti, karvojaan kasvatteleva ja auktoriteettinsa tyystin menettänyt isä, psykoanalyysiään edelleen soveltava veli ja hysteerinen anorektikko pikkusisko. Lauran omassa huoneessa kuluttavat herttaisesti aikaansa Laura ja hänen transvestiitti-poikaystävänsä. Seitsemäs “henkilö” on suomalainen temppeli eli kullan kallis omakotitalo, jonka on tuhoalueeksi lavastanut Kati Ilmarinta, niin ikään lopputyönään Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta.

Lauran huoneesta on turha odottaa perinteisen pyöreitä henkilöhahmoja tai jokakodin dramatiikkaa. Nekin epäilemättä löytyvät takaa, jos pystyy ottamaan vastaan sapekkaan ironisen ilmiasun, joka ei säästä sen paremmin isää kuin äitiäkään eikä ylipäänsä kumpaakaan sukupuolta. Kotimaisessa elokuvassa ei aikaisemmin ole päästy lähellekään Rastimon vihaa ja hulluutta – sarjakuvan puolelta löytyvät etäisiksi vastineiksi suomalainen ja edesmennyt Pystynen sekä ruotsalaisten toivo Pirinen.

– Helena Yläsen (HS 9.4.1988), Kari Salmisen (TS 11.7.1990) ja muiden lähteiden mukaan