LIETTUA I: AIKA MATKUSTAA KAUPUNGIN LÄPI (1966-79)

Kommunistisen hallinnon tiukan kontrollin alla liettualaiset elokuvantekijät kääntyivät runollisen ilmaisun puoleen. Elokuvat nostavat päähenkilöiksi satavuotiaat ja pääkaupunki Vilnan, mutta aihevalintojen takaa paljastuu myös neuvostotodellisuutta kriittisesti tarkasteleva kinosilmä. Huostaan otettuja lapsia kuvaava I Love the Headmistress kuvaa tabuaihetta lämmöllä.

***

• Laikas eina per miestą(O: Almantas Grikevičius, 1966, 20′)
• Šimtamečių godos (O: Robertas Verba, 1969, 20′)
• Kelionė ūkų lankomis(O: Henrikas Šablevičius, 1973, 10′)
• A š myliu direktorę(O: Viktoras Starošas, 1978, 30′)
• Jautrumo – kaip duonos (O: Edmundas Zubavičius, 1979, 9′)

Liettualla ei ollut vahvaa omaa dokumenttielokuvan tekemisen perinnettä, vaikka toisen maailmansodan jälkeen maassa oli harjoitettu Neuvostoliiton mallin mukaista sosiopoliittista elokuvapolitiikkaa ja tehtävää. Liettuan Filmistudio sai nimensä jo 1950-luvulla. Hrustsevin aikana vallinneen suojasään myötä elokuvantekeminen alkoi saada omia muotojaan eri neuvostotasavalloissa. Läntisen elokuvan saapumisen myötä – kyse oli sekä fiktiosta että dokumentaarisesta elokuvasta – siirryttiin neuvostodokumentista ja uutiskatsauksista suuntaan, joka korosti ohjaajan ja käsikirjoittajan merkitystä ennen yleistä sosiopoliittista tehtävää.

Viktoras Starošas oli alun perin uutisfilmimies ja kuvaaja, eikä hän kaihtanut niitä myöhemmälläkään urallaan, mutta hän oli kekseliäs keinojen ja kerrontatapojen uudistaja, joka jatkoi dokumenttielokuvien parissa aina 1980-luvun loppuun saakka.

Starošasta merkittävämpinä dokumenttielokuvan kehittäjinä olivat VGIK:n eli Yleisliittolaisen valtion elokuvainstituutista valmistuneet Robertas Verba (1932-1994) ja Almantas Grikevičius (1935-2011). (Kolmas saman koulun kasvatti oli Algirdas Dausa, s. 1940, jonka elokuvia emme tänään näe). Heidän työnsä vertautuu eurooppalaiseen uuden aallon läpimurtoon. He eivät varsinaisesti työskennelleet yhdessä tai muodostaneet yhtenäistä suuntausta eivätkä myöskään julkaisseet manifesteja, ja parhaiten heitä yhdistääkin heidän oman elokuvasukupolvensa tulkkina oleminen tavalla, joka korosti tyyliä, ei poliittista.

Nykytutkimus käyttää heidän töistään tyylinimitystä runollinen dokumentti. Siinä korostuvat päähenkilön persoonallinen kertomus tavalla, jota eivät tue traditionaaliset, vahvasti selittävät narratiivit juontajineen vaan tekstin sijaan esiin nousevat merkitykselliset kuvat ja äänet (ja teknisesti niiden leikkaus, montaasi).

Auteuria korostavan runollisen dokumentin jatkoa edusti Edmundas Zubavičius (s. 1947), jonka repertuaariin kuuluivat myös journalistiset teemat (unohtamatta satiirista ilmaisua) sekä ennen muuta 1980-luvun kansallinen paluu sekä sen myötä historialliset aiheet. Tänään nähtävässä ravitsemusinstituuttiin keskittyvässä elokuvassa keskiössä ovat kuitenkin tunteet, inhimillinen herkkyys, sympatia sekä ihmisen ja luonnon läheisyys

–  Jari Sedergren 2021