Andersonin rakkauskirje lehtimiestyölle kertoo kansasilaisesta sanomalehdestä, jolla on ulkomaantoimitus ranskalaisessa pikkukaupungissa. Sanomalehden päätoimittajan kuolema ja luottotoimittajien henkilökuvat toimivat kehyksenä sarjalle häikäiseviä vinjettejä, jotka ovat saaneet tyylillistä innoitusta sekä ranskalaisista rikoselokuvista, Tintti-sarjakuvista että uuden aallon estetiikasta.

***

Yhdysvaltalaisen nykyelokuvan kenties tunnistettavimman auteurin Wes Andersonin The French Dispatch kertoo kansasilaisesta sanomalehdestä, jolla on ulkomaantoimitus ranskalaisessa pikkukaupungissa. Sanomalehden päätoimittajan kuolema ja luottotoimittajien henkilökuvat toimivat kehyksenä kolmelle erilliselle tarinalle. Episodielokuva on kunnioitus lehtimiestyölle. Ensimmäinen episodi sijoittuu mielisairaalavankilaan, jossa hullu maalari keksii modernistisen mestariteoksen, toinen käsittelee 1960-luvun nuorisoradikaalien poliittista shakkikapinaa ja kolmas on ruokaosastolle kirjoitettu panttivankitrilleri. Jokaisella tarinalla on tarkat esikuvat artikkeleille, toimittajille ja tapahtumille, vaikka kokonaisuus on siivilöity Andersonin irrottelevan ja tunnusomaisen huumorin lävitse.

Anderson lukeutuu niihin harvoihin nykyohjaajiin, joihin kiteytyy auteur-määritelmä. Hänellä on äärimmäisen persoonallinen ja tunnistettava tyyli, hänen aiheensa kumpuavat tutuista kiinnostuksen kohteista, ja elokuvataivaan suurimmat tähdet haluavat työskennellä hänen kanssaan. Kaikki tämä on johtanut pisteeseen, jossa Anderson saa rajattomilla budjeteilla toteuttaa lempiprojektejaan, koska yleisöt odottavat innolla hänen uusinta luomustaan. Andersonin tapauksessa on oikein puhua luomuksista, koska hän on harvoja elokuvantekijöitä, jotka todella rakentavat maailmansa. Tarantinon tapaan hänen maailmansa ovat postmoderni noutopöytä täynnä viittauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, ruokakulttuuriin ja tietenkin elokuviin. Elokuvalliset viittaukset ovat tuttuun tapaan tyylikkäitä. Kuvitteelliseen ranskalaiseen Ennuin (”tylsyys”) -pikkukaupunkiin sijoittuvien episodien suurimmat vaikutteet lainaavat ranskalaisen elokuvan kulmakivistä. Jean Renoirin, Julien Duvivierin ja Jacques Beckerin rikostarinat ovat aistittavissa samettisen mustavalkoisissa kuvissa, mutta Jacques Tatin komiikka ja Jean-Luc Godardin kahvilakulttuuri ovat myös läsnä.

Anderson kertoo elokuvaansa suurilta osin tarkkaan mietityillä ja rajatuilla kuvilla, joten lavastus- ja puvustustiimi ovat tehneet kenties kaikista osa-alueista ällistyttävintä jälkeä. Alexandre Desplatin musiikissa kuuluu sekä mykkäelokuvien pianosäestys että 1960-luvun uuden aallon svengaava kontrabasso.

Teknisenä perfektionistina Andersonin uusimmalta ei voikaan odottaa muuta kuin täydellisyyttä. Kuten jo Fantastic Mr. Fox (2009) ja Isle of Dogs (2018) -elokuvat osoittivat, animaatio on täydellinen lajityyppi Andersonille. Ne soveltuvat hänen kontrollifriikille luonteelleen ja hän pystyy määrittelemään elokuviensa jokaisen elementin ja komediallisen rytmityksen kuva kuvalta. Hänen uusin elokuvansa ei pelkästään tunnu ajoittain sarjakuvamaiselta, vaan se myös lipsuu sen puolelle ja muuntautuu Hergen Tintti-saagaa muistuttavaksi frankofiiliseikkailuksi.

– Otto Kylmälän (Filmihullu 6/2021) mukaan