TITANE (2021)

Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun voittanut Titane jatkaa Ducournaun omalaatuista ja tyylikästä linjaa. Kiinnostuksen kohteena on jälleen keho, sen halut ja heikkoudet. Tarina lapsuuden auto-onnettomuuden jälkeen titaanisen laatan päähänsä saaneesta murhanhimoisesta stripparista on armoton ja hauska sekoitus kehokauhua, scifiä ja ajateltavaa.

Ohjaajan edellinen elokuva Raw (2016) nähdään Pahan hautojat -sarjassa.

***

Ranskalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Julia Ducournau (s. 1983) on merkittävä ja lupaava lahjakkuus elokuvantekijänä, sillä jo ensimmäisellä kahdella täyspitkällä teoksellaan hän on kerännyt merkittävää tunnustusta maailman eri elokuvafestivaaleilla. Ensimmäinen ohjaustyö, eräänlainen vampyyritarina Raw vakuutti heti voittaen mm. FIPRESCI -palkinnon Cannesissa, Sutherland-palkinnon Lontoon elokuvafestivaaleilta sekä Ranskassa arvostetun Louis Delluc -palkinnon. Vuoden 2021 teos Titane puolestaan oli myös menestyksekäs tuoden ohjaajalleen peräti himoitun Cannesin Kultaisen palmun sekä Toronton People´s Choice Award: Midnight Madness -palkinnon. Ducournau sai Titanella lisäksi myös BAFTA-ehdokkuuden.

Ducournau jatkaa yhtä rajulla linjalla, mihin upea, kannibalismia sisältävä, shokeeraava, edellinen työ Raw (2016) jäi. Titanea (2021) puolestaan voi kuvailla autoseksin, liha- ja metallimutaatioiden ja rakkauden viskeraaliseksi pyörremyrskyksi. Tematiikaltaan Titane tuo mieleen 25 vuotta aikaisemmin ilmestyneen, kohua herättäneen David Cronenbergin Crashin (1996), joka sai Cannesin elokuvafestivaaleilla kolmanneksi arvokkaimman Tuomariston palkinnon. Titane ja tekijänsä Ducournau ovat paljon velkaa Cronenbergin tuotannolle ja hänen kehokauhulleen. Kuten Cronenbergin The Brood, psykologinen kauhuelokuva, Titane on vain aikuiselle yleisölle soveltuva satu täynnä voimakasta väkivaltaa, kauhua ja seksiä käsitellen rakkautta, raivoa sekä yksinäisyyttä. Elokuva toimii viskeraalisella, yökötystä aiheuttavalla tasolla ja käyttää outoja fyysisiä metaforia kuvaamaan maanläheisiä emotionaalisia totuuksia.

Tarina kiertyy nuoren naisen, Alexian (Agathe Rousselle) ympärille, joka on saanut päähänsä lapsuuden auto-onnettomuudessa titaanilevyt. Tähän traumaan hän palaa pakonomaisesti. Elantonsa Alexia ansaitsee eksoottisena tanssijana autonäyttelyissä simuloiden eroottisia kohtaamisia lasin ja metallin kanssa. Hänen suhteissaan on myös auto-onnettomuuden laatua, sillä ne ovat kohtaamisia miesten ja naisten kanssa, jotka puhaltavat uutta merkitystä lauseeseen la petite mort. Ainoastaan fantastinen seksuaalisesti vihjaileva tanssi auton kanssa antaa Alexialle jotain emotionaalisesti tarjoten ekstaattiset huiput, joita Alexia ei koe muualla.

Kieroutuneessa tarinassa verilöylyorgian jälkeen Alexian on paettava ja kadottava. Hän leikkaa hiuksensa, murtaa nenänsä, sitoo rintansa ja paisuneen vatsansa, polttaa kotinsa sekä omaksuu Adrienin henkilöllisyyden, joka katosi nuorena poikana monta vuotta sitten. Ducournaun ohjaustyössä on kaikuja Daniel Vignen elokuvasta The Return of Martin Guerre (1982) ja Clint Eastwoodin Changelingista (2008). Agatha Rousselle tekee uskomattoman roolisuorituksen Alexian ja Adrienin tuplaroolissa ja Ducournau on saanut mukaan myös Vincent Lindonin Adrienia suojelevan palopäällikkö Vincentin rooliin.

Huolimatta sen menestyksestä, monet hylkivät äärimmäistä elokuvaa, monia se etoo ja jotkut tuntevat itsensä huijatuiksi. Mutta niille, jotka valmiita tämänlaiseen menoon, Ducournau tarjoaa paljon. Visuaalisesta, hehkuvasta ilmeestä vastaa jo Rawssa ohjaajan kanssa työskennellyt elokuvaaja Ruben Impens, jonka työtä tukee hienosti äänimaisema, joka elää kiihkeässä rytmissä ja huokaa kuin sykkivä selluloidinen sydän.

–  Mark Kermoden (The Guardian) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 9.9.2022