KUKAAN EI KATSO SINUA SILMIIN (2022)

Näkymättömyyttä aiheuttavan Louis Le Princen syndroomasta kärsivän voi havaita ainoastaan kameran ja mikrofonin välityksellä. Yksinhuoltaja Tuomaksen tytär kuitenkin näkee hänet paljain silmin – ainoana ihmisenä maailmassa. Internet-suhteessa oleva Ninni tarvitsee ihastuksen ensikohtaamiseen kameraa. Jesse Jalosen kiehtova debyytti on kuvattu kokonaan vuoden 2010 Nokian C5-kännykällä.

***

Vuoden 2022 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla Jesse Jalonen kertoi, että edellisen lyhytelokuvansa Lumenpudottaja (2019) jälkeen hän halusi tehdä filmin, jossa on henkilöitä, joista katsoja voi pitää. Ja joissa ei pääsävy ole melankolia. Lumenpudottaja ja sitä edeltänyt Pauli (2014) olivat angstisia, isätraumaisen nuorenmiehen kuvia, ja sellaisina erinomaisia. 65-minuuttisella päättötyöllään Aalto-yliopistosta ohjaajaksi valmistuva Jalonen on halunnut laajentaa skaalaansa.

Uusi ohjaus Kukaan ei katso sinua silmiin on perhe- ja parisuhdetarina tieteisfilmimäisellä kiepautuksella. Elokuva esittelee oireyhtymän, jossa tietty ihmisryhmä on muuttunut näkymättömäksi. Heidät näkee vain kameralla ja kuulee mikrofonilla. Tila aiheuttaa vaikeuksia isän ja tyttären (Arttu Timlin, Kimiya Eskandari) välille sekä suomalaisnaisen ja ulkomaalaisen miehen (Ida-Maria Olva, Jonas Rothlaender) parisuhteeseen. Yksinhuoltajaisä katoaa vähitellen pikkutytön näkökentästä. Syleillessään nuoripari voi nähdä toisensa vain kännykän tai läppärin kameran kautta.

Ihmisten välistä etäisyyttä ja eksistentialistista yksinäisyyttä ilmentävät tilanteet avautuvat humoristisiksi menettämättä mitään surumielisestä kauneudestaan. Miksikään ruutu- tai digiajan kritiikiksi filmi ei sorru. Se, mikä elokuvan pohjaideassa – varsinkin Jesse Jalosen 130-sivuisen, kiintoisan ja hyvin havainnollistetun kirjallisen opinnäytetyön valossa – saattaa vaikuttaa kuivalta ja teoreettiselta, muuttuu teoksessa arkisen eläväksi ja herkäksi, myötätuntoiseksi tarkasteluksi.

Kukaan ei katso sinua silmiin yhdistää dokumentaarisia kuvia ja fiktiivistä tarinaa. Se on ohjaajan sanoin ”hybridi”. Se sisältää myös vaikuttavia yksittäisiä ”poeettisia kuvia”, jotka eivät ole mukana edistämässä tarinaa, mutta asettuvat silti osaksi kiinteää kokonaisuutta.

En ole nähnyt aikuisnäyttelijöitä aikaisemmin muissa elokuvissa, mikä vain lisää tuoreutta ja uskottavuutta korkealentoisessa, mutta ihmisenkokoisessa filmissä. Kokenein tähti saattaakin olla tyttöä esittävä Kimiya Eskandari, jonka muistamme Ensilumen (2020) pikkusiskona. Vähemmän valloittava hän ei ole tässäkään. Kamera – vanha Nokian kännykkä – rakastaa tarinan Oonaa. Mikään ei hillitse Eskandarin luontaisen improvisatorista välittömyyttä ja hetkissä elämistä. Se kertoo paitsi lapsinäyttelijän sisäsyntyisestä taitavuudesta, myös ohjaajan kyvystä käsitellä kaikenikäisiä esiintyjiään.

Jesse Jalosen maisterivaiheen opinnäytetyö, Maailma metaforana itselleen – merkityksen rakentuminen elokuvan poeettisessa kuvassa, löytyy Aalto-yliopiston verkkosivulta.

– Hannu Björkbacka, Keskipohjanmaa 22.9.2022