ENGLANTILAISET NAISET (1971)

François Truffautin elokuvaversio Henri-Pierre Rochén toisesta romaanista. Jean-Pierre Léaudin Claude puntaroi kahden englantilaisen sisaren välillä 1900-luvun alussa Walesin rannikolla ja Pariisissa. Melankolinen kolmiodraama taiteilijoiden välillä pohtii rakkauden merkityksiä.

***

Truffaut oli työskennellyt Henri-Pierre Rochén toisen romaanin parissa useita vuosia, jo ennen kuin hän teki Julesin ja Jimin. Hän moitti itseään siitä, ettei ollut tehnyt Julesia ja Jimiä ennen Rochén kuolemaa ja luultavasti tämä nimenomainen menetys synnytti Englantilaiset naiset. Truffaut halusi kiihkeästi tehdä elokuvan, joka vangitsisi tunnun ajan kulumisesta ja menetyksistä, jotka siihen erottamattomasti kuuluvat. Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit, jota Truffaut piti ”Raamattunaan”, ”opasti suuresti myös tämän elokuvan tekemisessä”. Siitä elokuvan syksyinen tunnelma; se merkitsi siirtymistä keski-ikään.

Omien sanojensa mukaan Truffaut halusi ”mieluummin kuin elokuvan fyysisestä rakkaudesta, tehdä ’fyysisen’ elokuvan rakkaudesta, mikä selittää pyörtymiskohtausten, pahoinvointien, veren ja kyynelten korostumisen. Näyttelijät itkivät tehdessään tätä elokuvaa ja yleisön tulisi itkeä katsoessaan sitä. Se on tiivis sarja tuskan kuvia. Henkilöitä ajavat tavattoman voimakkaat tunteet, joita he erittelevät keskenään ja itsekseen siihen pisteeseen saakka, että he tulevat sairaiksi rakkaudesta.”

Nämä henkilöt olivat Truffautille ”romaanimaisia”, intohimojensa luonnottomasti vääristämiä. Elokuvan jokainen kuva lisää uuden yksityiskohdan tähän ajan kulumisen, menetyksen, tuskan, yksinäisyyden ja rakkauden sairauden kankaaseen. Miellyttävistä puolista on vain harvoja viitteitä, sillä henkilöidensä lailla elokuva on puritaaninen. Viime kädessä Clauden ja Murielin liittoa, joka on juonikuvien päämäärä, symbolisoi verentahrima lakana. Elokuvan ja rakkaustarinan päättyessä 15 vuotta on kulunut, 15 ruumiiden ja shrapnellien täyttämää vuotta. Seuraa kuva Rodinin ”Suudelmasta”, rakastavaiset jähmettyneinä kylmään kiveen ja sitten päätöskuva Claudesta yksin taksissa. ”Näytän vanhalta”, hän sanoo ja kuva jähmettyy tavalla, joka tuo mieleen 400 kepposen viimeisen jähmettyneen kuvan Léaudista.

Tasa-arvoisena aineksena varsinaisen romaanin kanssa Truffaut tässä elokuvassa käyttää Rochén kirjeitä ja päiväkirjaa, jota kirjailija piti vuosisadan alkupuolella. Käsikirjoitustyön aikana Truffaut ja Grupault niin ikään lukivat Charlotte ja Emily Bronten elämäkerran havaittuaan yhtäläisyyksiä näiden ja Annen & Murielin tarinan kanssa. ”Hekin olivat englantilaisia, romaanimaisia, puritaanisia ja yleviä”, kirjoitti Truffaut. Voitaisiin lisätä, että hekin olivat taiteilijoita, joiden romaanien itseterapiaa voidaan verrata Englantilaisten naisten formaaliseen katharsikseen. Lisäksi Truffaut luki Marcel Proustin nuoruudenmuistelmat, kirjailijan, joka nosti materialismin, muistin ja psykologian yhdistelmän karkeaksi taiteeksi. Niinpä Truffaut sanookin, että ”Englantilasten naisten sankari saattaisi eräässä mielessä olla nuori Proust, joka on rakastunut Charlotte ja Emily Bronteen – rakasti heitä molempia yli kymmenen vuoden ajan kykenemättä tekemään valintaa heidän välillään.” Nämä hienostuneet viittaukset saattavat olla tärkeimpiä taiteilijoille itselleen kuin katsojille, mutta juuri välttämättömyys olla mukana prosessissa antaa lohtua kullekin osapuolelle. Niin kuin Claude sanoo ensimmäisen kirjansa jälkeen: ”Tunnen oloni nyt paremmaksi. Tunnen, että kirjan henkilöt kärsivät puolestani.”

– James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976)