Vieras olento kaukaa omaksuu Scarlett Johanssonin näköisen olomuodon ja kuljeskelee ympäri Skotlantia miehiä saalistaen. Jonathan Glazerin vuosia valmistelemaa arvoituksellista, omintakeista ja todella ihon alle menevää scifitaide-elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista.

***

Siinä missä David Bowie tulkitsi Miestä toisesta maailmasta (1976) Länsi-Yhdysvaltain auringossa, verhoutuu nainen toisesta maailmasta Scarlett Johanssonin nahkoihin Skotlannin harmaudes­sa. Muukalainen kauniin ulkokuoren alla ei tosin ole välttämättä määriteltävissä sukupuolijakomme mukaan, ja toisin kuin verrokkinsa, hän ei ole tullut Maahan etsimään apua tai oppimaan ihmisiltä – hänen tehtävänsä on saalistaa, hyödyntää houkuttelevaa olemustaan päästäkseen hyödyntämään lajiamme. Vaan onpa ihmisillä lopulta jotakin opetettavaa tällekin vieraalle, hyvässä ja pahassa.

Mainos- ja musiikkivideotöillä (kuuluisimpina palkitut Radioheadin ”Karma Police” ja Jamiroquain ”Virtual Insanity”) aloittaneen englantilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Glazerin omintakeinen scifiteos saattaa tuntua itsetarkoituksellisen haastavalta sitoessaan narratiivinsa niin vahvasti ku­viin vailla selittävää dialogia tai kertojaa. Katsojan kannattaa avata mielensä ja aistinsa, se palki­taan. Michel Faberin romaaniin löyhästi perustuvassa elokuvassa on sitä paitsi pohjimmiltaan kyse hyvin klassisesta kertomustyypistä: kasvutarinasta. Olento saapuu planeetallemme toteuttamaan määrättyä tehtävää ihmisen valeasussa, mutta opittuaan vähitellen ihmisyydestä alkaa havaita sitä itsessäänkin. Tämä saa hänet hämmentymään, kyseenalaistamaan tehtävänsä ja pakenemaan.

Nimettömässä pääosassa (jota joissakin yhteyksissä tosin kutsutaan Lauraksi) nähtävä Scarlett Johansson oli tuotannon aikaan jo tunnettu Hollywood-tähti. Rahoitusta helpottanut Johanssonin tähtistatus ei yllättäen ollut haitaksi kuvauksissakaan, joita tehtiin paikan päällä Skotlannissa tavan tallaajien keskellä. Tummaan peruukkiin sonnustautunut ja brittiläisittäin puhunut Johansson kierte­li Glasgow’ssa kaupungilla ja ajeli pakettiautolla ottaen miehiä kyytiinsä kameroiden kuvatessa kuviin osuneiden tietämättä tai tähteä tunnistamatta. Johanssonia lukuun ottamatta esiintyjät, olen­non kohtaamat ihmiset, ovat pääosin amatöörejä. Paksu skottimurre on osuva valinta elokuvan ”kieleksi” – ilman tekstitystä paikallista puhetta on tottumattoman vaikea ymmärtää, jolloin pää­semme kokemaan Maamme yleiskielen englannin kuin avaruudesta tulleen toislajisen korvin.

Under the Skinin alleviivaamaton kerronta tarjoaa katsojalle tilaa havainnoida, tehdä tulkintoja ja tietysti uppoutua kiehtovaan, kauhua ja kauneutta yhdistävään visioon. Tulkinnanvaraisia element­tejä ovat esimerkiksi Johanssonin saalistajahahmoa tarkkaileva ja avustava mystinen moottoripyö­räilijä sekä kuin toisessa ulottuvuudessa sijaitseva sysimusta tila, johon saaliiksi päätyvät miehet uppoavat. Elokuvan nimi on monimerkityksellinen: ihomme alla piilee todellinen (ihmis)luonteemme, kun taas Johanssonin näköisen ihon alle naamioitu muukalainen ei koskaan voi olla kaltaisemme, vaikka haluaisi. Feministinenkin tulkinta on varsinkin loppuratkaisun huomioi­den hyvin perusteltu, joskin Glazer itse on korostanut kyseessä olevan nimenomaan tutkielman ihmisyydestä.

Lippuluukuilla heikosti katsojia vetänyt Under the Skin keräsi kriitikoilta poikkeuksellisen paljon ylistystä jo tuoreeltaan ja on sittemmin nostettu lukuisissa yhteyksissä ja listauksissa julkaisuvuo­tensa, -vuosikymmenensä tai jopa koko 2000-luvun parhaiden elokuvien joukkoon moderniksi scifi-klassikoksi. Erityisen run­saasti on kehuttu Mica Levin säveltämää minimalistista ja painostavaa musiikkia. Säästellen käyte­tyt visuaaliset efektit ovat niin ikään mieleenpainuvia, ja Johanssonin roolisuoritus lukeutuu poik­keuksellisuudessaan tähden merkittävimpiin. Ohjaaja Glazerin seuraava, vasta neljäs pitkä eloku­va on ilmestymässä näillä näkymin vuonna 2023. Kymmenisen vuotta vierähti myös Under the Skinin ja edeltäjänsä, Nicole Kidmanin tähdittämän Birthin (2004) välillä.

– Suvi Heino 5.11.2022