Aki Kaurismäki on läpi tuotantonsa kuvannut humoristisella sävyllä juomista ja sitä, kuinka viinan avulla asiat tuntuvat luistavan. Tällä kertaa viina on onnen este ja miespäähenkilö Holapan pahin antagonisti. Holapan on jätettävä pullo saadakseen elämänsä rakkauden. Kaurismäen viimeiseksi kierrokseksi huhuttu elokuva on huiman uran loistava päätös.

***

Kun Suomen kansainvälisesti tunnetuimmalta elokuvaohjaajalta Aki Kaurismäeltä tulee uusi elokuva, se on kulttuurisesti merkittävä tapahtuma. Kaurismäki on jo useaan otteeseen ilmoittanut lopettavansa elokuvien tekemisen, minkä takia uusien teosten ilmaantuminen ei välttämättä enää yllätä. Vuosien vieriessä uusi Kaurismäki herättää silti aina eräänlaista kiitollisuuden tunnetta, etenkin kun kyse on niinkin onnistuneesta elokuvasta kuin Kuolleet lehdet (2023).

Elokuva kertoo kahden köyhän työntekijän rakkaustarinan. Ansa (Alma Pöysti) on nollatuntisopimuksella työskentelevä myyjä, joka saa potkut hävikkiruoan anastamisesta. Karaokebaarissa hän kohtaa hiekkapuhaltaja Holapan (Jussi Vatanen), ja heidän välilleen syttyy varovaisesti kipinöivää kiintymystä. Orastavan romanssin täyttymistä estävät kuitenkin niin kadonneen puhelinnumeron kaltaiset kohtalonoikut kuin myös Holapan alkoholismi.

Kuolleet lehdet on tyylillisesti tuttua Kaurismäkeä. Näyttelijäntyö on vähäeleistä ja vuorosanojen lausunta lakonista. Antti Alasen sanoin ”Kaurismäen teokset ovat kuin mykkäelokuvia, joissa on puhutut välitekstit”. Kamera on pääosin paikallaan ja ääniraidalla soi nostalginen musiikki. Kaurismäen maailman tilat ovat tuttuun tapaan anakronistisia: Helsingin junat näyttävät sisältä vanhoilta mutta ulkoa tavallisilta nykyaikaisilta VR:n junilta, seinäkalenteri on vuodelta 2024 mutta radiouutiset Ukrainan sodasta kytkevät tapahtumat vuoteen 2022, Helsinki on nykyaikainen mutta samalla henkilöt kuuntelevat vanhoja transistoriradioita ja käyvät jopa internet-kahviloissa. Elokuvatutkija Henry Bacon onkin kuvaillut Kaurismäen tyyliä termillä ”sijoiltaan olon poetiikka”. Kaurismäen elokuvissa tavallinen maailma ja inhimillinen toiminta ovat kuin nyrjähtäneet sijoiltaan. Tyyli luo Baconin sanoin ”tuntua arkitodellisuudesta, joka on samalla hieman muuta kuin tuo arkitodellisuus”.

Kaurismäen elokuvien aiheiden ja teemojen viitekehyksessä sijoiltaan olemisen poetiikka tuntuu myös poliittiselta tavalta katsoa maailmaa. Kun Ansan ja Holapan kaltaiset ihmiset seisovat tyhjissä tiloissaan, he eivät seiso vain elokuvaminimalismin kuvissa vaan yhteiskunnan reunoilla. On kuin kapitalismi olisi imenyt kaiken nautinnon ja merkityksellisyyden elintiloista, joissa ihminen kuuluu roskakoriin pilalle menneen hävikkilasagnen kanssa. Riistotalouden rinnalla kuullaan uutisia sodasta, joka saa tuntemaan maailman musertavan painon. Tyylillinen vaikutelma sijoiltaan olemisesta tuntuu poliittiselta väitteeltä: jokin on tosiaan vinossa.

Kuolleita lehtiä on toistuvasti verrattu Kaurismäen läpimurtoelokuvaan Varjoja paratiisissa (1986), koska sekin kertoo duunareiden rakkaustarinan. Vaikka Kuolleet lehdet tuntuu temaattisesti ja tyylillisesti tutulta Kaurismäeltä, se onkin Kaurismäen ensimmäinen rakkauselokuva pitkästä aikaa. Elokuvan henkilöt elävät niin karuissa ja tyhjiltä tuntuvissa tiloissa, että heille suodussa rakkauden mahdollisuudessa on jotakin taianomaista – se on kuin vanhojen elokuvien kuluneista julisteista, toisesta todellisuudesta, huokuvaa energiaa. Satu Kyösolalle elokuva ”kertoo arjesta, mutta kirkastaa siitä jotakin todellisuuden ylittävää”. Elokuvan toiveikkuutta voi kritisoida naiiviksi, mutta toisaalta toivon voi itsessään nähdä poliittisena eleenä. Vaikka henkilöiden rakkaus ei lopulta kestäisikään, ehkä sen mahdollisuudessa ja siihen uskomisessa itää jo muutoksen siemen.

Lähteitä: Alanen, Antti: ”Kuolleet lehdet” (Filmihullu 4/2023); Bacon, Henry: ”Aki Kaurismäen sijoiltaan olon poetiikka” (teoksessa Taju kankaalla: uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa, 2003); Kyösola, Satu: ”Against All Odds” (Filmihullu 4/2023).

– Ilpo Hirvonen 16.5.2025