MÁHCCAN – KOTIINPALUU (2023)

Ohjaaja
Suvi West, Anssi Kömi
Maa
Suomi/Norja
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
76 min
Teemat
Lisätieto
dokumentti * vieraana Suvi West
Ikäraja

Näkemyksellinen dokumenttielokuva Máhccan – Kotiinpaluu (2023) tarkastelee museoiden kolonialistista vastuuta sekä viime vuosina yleistynyttä museoesineiden palauttamista. Ohjaaja Suvi West liikkuu unissakävelijän varmuudella; oppainaan näyt, tarut ja kadotetut esivanhemmat. Esineiden historian avulla syntyy kertomus, jossa saamelaisten kollektiivinen suru saa ääriviivat.

Máhccan – Kotiinpaluu on voittanut useita palkintoja mm. parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon. Lisäksi ohjaajat Suvi West ja Anssi Kömi palkittiin Nordisk Film -tunnustuspalkinnolla.

Näytöksessä on vieraana Suvi West. Keskustelun aiheina mm. ohjaajan metodit ja saamelaiselokuvan erityispiirteet.

***

Museomaailman kolonialistinen taakka on tiedostettu ja tunnustettu. Museoiden kokoelmissa kautta maailman on valtavat määrät muilta kansoilta – usein alistetuilta sellaisilta – vietyä esineistöä. Onneksi asiaan on herätty ja ryhdytty toimiin. Kulttuuriperinnön palauttaminen eli repatriaatio on uudehko käsite, jolla tarkoitetaan esimerkiksi alkuperäiskansojen museo- ja arkistoaineistojen saattamista omalle alueelleen, jonne ne kuuluvat. Noin puolen vuoden kuluessa valmistumisestaan jo lukuisilla festivaaleilla maailmalla kiertäneen ja palkitun (mm. parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinto) Máhccan-elokuvan keskiössä on Suomen kansallismuseon hallussa ollut saamelaisen kulttuuriperinnön kokoelma, joka luovutettiin saamelaismuseo Siidalle Inariin vuonna 2021. Yli 2000 esineen palautusoperaatio oli maailmanlaajuisestikin merkittävä.

Silkkipaperi rapisee, kun esineitä varovasti otetaan esiin laatikoista, ja tunnelma on harras. Valtava kunnioitus tuntuu leimaavan kaikkien aineistoa käsittelevien toimintaa. Puhutaan paljon siitä, kuinka esineiden äärellä on aistittavissa jotain hyvin erityistä ja kuinka niiden kautta saadaan yhteys menneeseen – kuin tietyn vaatteen tai muun esineen muinainen käyttäjä olisi juuri nyt läsnä. Elokuvassa käydään myös Berliinin Eurooppalaisen kulttuurin museossa, jossa on laaja saamelaisesineistön kokoelma. Sieltä löytyy mm. pyhinä pidettyjä rumpuja, jotka miltei kaikki ovat sirottuneet ympäri maailman niin museoille kuin kuriositeettiesineiden keräilijöillekin. Suuri kunnioitus rumpujen pyhyyttä kohtaan tulee esiin siinä, miten elokuvan tekijät lopulta niihin päättävät suhtautua.

Saamelaisten, heidän elämänmuotonsa ja kulttuurinsa kokema järkyttävä kaltoin kohtelu nousee esiin monella tavalla. Nähdään maastoa, johon on muinoin sinne tänne haudattu ihmisiä, vailla mitään merkkejä, ainoastaan notkelmat paljastavat hautapaikat. Lohtua antaa kohtaus saamelaisvainajien uudelleen hautauksesta vuonna 2022.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Suvi West on itse intensiivisesti läsnä läpi elokuvan, koska tällä kaikella on hänelle saamelaisena vahva henkilökohtainenkin merkitys. Hänen haltioitumisensa esineiden äärellä kuin myös tutkijoiden kanssa keskustellessa yhdessä jaetut ajatukset rakentavat elokuvaan voimakkaan tunnelatauksen, joka säilyy alusta loppuun. Westin suorat kysymykset esi-isille – sellainen kuullaan aivan elokuvan lopussakin – näyttävät, kuinka läpi koko elokuvan teon West käy eräänlaista dialogia omien juuriensa kanssa. Kameran takana on Westin puoliso, toinen ohjaaja Anssi Kömi, ja elokuvaan jätetty näiden kahden välinen ajoittainen kommunikointi nostaa kerronnan kauniisti vielä piirun verran enemmän henkilökohtaiseksi. Levollinen kuvaus rytmittyy hienoilla, hiukan kokeellisilla välikuvilla pohjoisesta maisemasta.

– Mervi Herranen 10.4.2024